Turhasta narisevat femakot

Harva aihe kirvoittaa samanlaista lukijakommenttien hyökyä kuin feminismi. Jos feministiä haastatellaan tai bloggaaja kirjoittaa teemaa sivuten, jutun perään pukkaa mielipidettä. Mielipiteiden ilmaisu on tietenkin hieno asia – nimittäin silloin, jos ne ovat pohdittuja ja perusteltuja. Feminismin vastustajat toistavat uupumukseen asti samoja vakiokommentteja, jotka ilmestyvät eri muodoissaan jokaisen aihepiiriä käsittelevän tekstin perään.

Ensin ovat yleensä paikalla vähättelijät, joiden asenne on joko ylenkatseellisen lempeä (”onneksi Suomessa ei naisilla ole oikeita ongelmia, kun tällaisesta pitää valittaa”) tai vähän aggressiivisempi (”akkojen kun on aina pakko valittaa, niin jotain pitää keksiä”). Ajatus, että naiset eivät osaa mitään muuta kuin valittaa, narista ja nalkuttaa, toistuu tiuhaan.

Vedotaan myös siihen, että asia, jonka nainen kokee ongelmaksi, ei oikeasti ole sitä. ”Mikset valita afganistanilaisten naisten asemasta?” ”Suomessa naisilla on asiat hyvin, ajattele Intian joukkoraiskauksia” ja sitä rataa. (Kun mies mainitsee epäkohdaksi pakollisen asepalveluksen, pitäisikö naisen kommentoida, että ”ajattele niitä maita, joissa asepalvelus kestää pari vuotta! Helpolla pääset!”)

Sitten kuvioihin tulee törkysovinisti. ”Naiset ovat pilanneet koko Suomen” (autenttinen kommentti). ”Tuokin mäkättäjä pitäisi saada takaisin keittiöön”, ”kun nuoremmat naiset vievät miehet, aletaan narista vaikka mistä”.

Kiva paita kesäksi (zazzle.com)

Ja eikun vastaiskuun, eli miehetkään eivät saa sitä ja miehetkään eivät saa tätä. Kommenttiketjuista päätellen antifeminististen miesten suurin suru ja murhe on, että Naisasialiitto Unioni ei hyväksy jäseniksi miehiä. (Aiheesta käytiin järjestössä kiivas ja karvas äänestys.) Eli nimenomaan he, jotka eivät suurin surminkaan liittyisi kyseiseen järjestöön, valittavat asiasta äänekkäimmin. Ja kyllä, miesten pakollinen asepalvelus on epäkohta, mutta sitä ei voida käyttää aseena mitätöimään kaikki asiat, jotka naiset kokevat sukupuolisyrjinnäksi.

Ketjujen vakiohahmo on über-katkera henkilö, oletettavasti mies. Hänen mielestään naiset hallitsevat jo Suomea, jokaikisellä alalla, on naiskiintiöt, naiset määräävät millainen on koululaitos, naiset täyttävät yliopistot, kohottavat elintasoaan nappaamalla itselleen rikkaamman miehen, pyörittävät eduskuntaa ja hallitusta ja niin edelleen. Katkeraa kohtaan on pakko tuntea myötätuntoa. Ihmetyttää, mitä hänelle oikein on tapahtunut. Henkilö, joka leimaa yli puolet maan väestöstä kurjiksi ilkimyksiksi, jää paljosta kivasta paitsi.

On myös syyttelijöitä, joiden mielestä feministit tekevät jokaikisestä asiasta ongelman. Luulisi, että pinnan alla myyräntyötä tekevien valtaverkostojen paljastaminen tai valtaa hamuavin miesten kerhojen kritisoiminen olisi hyödyksi myös monille miehille. Syyttelijän mielestä kaikilla olisi kuitenkin kivempaa, jos feministit eivät kaivaisi ongelmia väenvängällä esiin.

Syyttelijä tapaa myös nimitellä feministejä uhriutujiksi. Syytös on tehokas: uhriutuja on naurettava marttyyri, jolla ei oikeasti ole mitään syytä pahastua tai sanoa kokeneensa vääryyttä – kukapa haluaisi olla sellainen. Irvokasta tietysti on, että moni näistä vakiokommentoijista nimenomaan esittää itsensä uhreina: naiset jyräävät miesten yli kouluissa ja yliopistoissa, naiset pääsevät aina miehiä helpommalla, eivätkä miehet edes pääse mukaan Unionin jäseniksi tai naisten kuntosaleille. Toinen ase on syyttää feministiä miestenvihaajaksi. Se satuttaa, koska aika moni heteroseksuaalinen nainen kuitenkin tykkää miehistä kuin hullu puurosta.

Kuten sanottu, luen ja kuulen mielelläni perusteltuja näkemyksiä, koska ne voivat ravistella omiakin ajatuksia. Vakkarikommentoijilla ei kuitenkaan ole mitään muuta tarkoitusta kuin vaeintaa nainen, joka kehtaa mainita jostakin epäkohdasta. Pahimmillaan mennään tietysti henkilökohtaisuuksiin, aletaan arvostella naisen ulkonäköä, elämäntapaa, vakaumusta ja ihmissuhteita.

Vakiokommentaattoreihin kuuluu tietysti myös se onnellinen ihminen, jonka mielestä Suomessa on jo täydellinen tasa-arvo ja nyt voitaisiin puhua jostain muusta. Viimeksi eilen mietin, että näin ei kyllä ole. Pojallani on maailman ihanin luokanopettaja, joka sattuu olemaan mies. Olisi hirveän tärkeää, että kouluihin ja päiväkoteihin saataisiin lisää miespuolisia opettajia. Se olisi tärkeää sekä tytöille että pojille. Iltapäiväkerhoissa olen nähnyt, että sivaripoika saattaa olla miehistä toveruutta janoaville pikkupojille idoli, jossa roikutaan fyysisesti kiinni. Sama pätee partio-ohjaajiin – heissä löytyy onneksi valtavan ihania nuoria miehiä, jotka osaavat ottaa energiset pikkupojat hallintaan ja opettaa heille erätaitoja. Myös mieskaveritoiminnassa on kova pula miespuolisista vapaaehtoisista.

Eli vaikka Suomi on monessa asiassa tasa-arvon suhteen useimpia maailman maita edellä, joissakin asioissa laahataan edelleen nykyajasta jäljessä: miespuoliset opiskelijat hakeutuvat teknisille aloille, naiset hoiva-aloille. Edelleen nähdään, että hoiva-alat, lasten kanssa oleminen ja vaikkapa nuorten opettaminen ovat jotenkin luonnostaan naisille sopivia asioita, kun taas tekniset alat sopivat miehille. Arvostan todella miehiä, jotka ovat mukana esimerkiksi lasten ja nuorten harrastustoiminnassa. Usein miehet valittavat, että lapset jäävät päiväkodissa ja koulussa kokonaan naisten kasvatettaviksi, mutta eivät tee itse asialle mitään.

Opettajakysymyksen kaltaiset asiat ovat minulle feministinä tärkeitä. Yhteiskunnallinen keskustelu sammuu kuitenkin alkuunsa, kun kommentoijat vetävät kaiken henkilökohtaiselle tasolle.