Tyttöjä opintiellä

Katri Veltheim: Tuntematon vuosikymmeneni 30-luku (Tammi, 1989)

Tyyni Tuulio: Lapsuuden maa (WSOY, 1966)

Jos arjen historia eli mikrohistoria kiinnostaa, lapsuus- ja nuoruusmuistelmat ovat kiehtovaa luettavaa. Niissä arjen yksityiskohdat tulevat lähelle lukijaa. Samalla piirtyvät esiin suuremmatkin linjat.

Katri Veltheim oli toimittaja ja teatterikriitikko, joka kirjoitti useita muistelmateoksia. Tuntematon vuosikymmeneni 30-luku on hyväntuulinen, suloinen muistelo opiskelija- ja kulttuurielämästä 1930-luvun Helsingissä. Ulkopaikkakuntalaiset opiskelijat asuivat yleensä täysihoitoloissa, siis suurissa kerrostaloasunnoissa esimerkiksi Kruununhaassa. Jonkun opiskelijan äiti tai täysihoitolaa elannokseen pyörittävä emäntä piti opiskelijatyttöjä silmällä sekä kokkasi heille terveellistä kotiruokaa.

Veltheim kuvaa paitsi omia kokemuksiaan, ajan henkeä yleisemmin. 1920-luvun hedonistinen bailaaminen ja radikalismi väistyy 1930-luvun kovien arvojen tieltä. Opiskelijanuorilla on silti hauskaa, käydään ihailijoiden kanssa kävelyllä ja pussailemassa porttikongeissa, yliopistojuhlissa ja istuskellaan tyttöporukassa Helsingin kahviloissa. Ylellisyydeksi riittää, kun joskus on rahaa leivokseen. Iltapukuja lainaillaan ja juhlakampaukset väkerretään itse, eikä kenellekään ole sen enempää kuin toisilla.

Opiskelijat eivät aavista, että edessä on sota, nuoruuden loppu ja aivan erilainen maailma. Kiehtova kirja!

Tyyni Tuulio oli oli suomalainen kirjailija, kirjallisuudentutkija, suomentaja ja filosofian kunniatohtori, jolla oli läkähdyttävä kirjallinen tuotanto. Tuulio kasvoi pappisperheessä Karvialla. Lapsuuden maassa hän kuvaa huumorilla ja lämmöllä lapsuutta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Leikit ja leikkikalut olivat nykymenoon verrattuna alkeellisia, mutta sivistyksen palo oli papin perheessä kova. Vaikka raha oli tiukassa (papithan eivät saaneet palkkaa, vaan elättivät perheen oman tilan pitämisellä), perheeseen hankittiin kirjoja aina kun voitiin. Suomenkielinen lastenkirjallisuus teki vasta tuloaan ja papin lapset ahmivat innoissaan kaiken mitä käsiinsä saivat, Raamatusta Maammekirjaan.

Tyyni Tuulion muistelmissa sykähdyttää erityisesti vimma kouluttaa lapset. Tuulio kävi pitkään “äidinkoulua”, sitten siirryttiin Poriin ja myöhemmin Vaasaan. Isommat sisarukset joutuivat pärjäämään koulukortteerissa pienestä asti lähes omillaan, mutta Tyynin siirtyessä oikeaan kouluun äiti lähti mukaan. Matka kotiin oli hankala ja pitkä, eikä kotipuolessa pistäydytty tuosta vain. Kun Tyyni murrosikäisenä asui tätien luona Vaasassa koulun takia, ikävä kotiin ädin luo oli välillä kova.

Nykynäkökulmasta on häkellyttävää, miten tärkeänä koulutusta tuolloin pidettiin. Vanhemmat eivät säästelleet varojaan, eivätkä voimiaan saadakseen lapset opintielle. Oma mummoni muutti 1930-luvulla Puumalasta Mikkeliin oppikouluun, vain 11-vuotiaana. Kotona käytiin harvoin, olihan matkustaminen kallistakin. Tuntuu kauhealta ajatella, että lähettäisin kuopukseni kauas vieraiden aikuisten hoitoon, enkä näkisi häntä kuukausiin. Kuitenkin monta sukupolvea suomalaislapsia kasvoi sillä tavalla. Sekin on häkellyttävä ajatus, että oma isomummoni kävi vain muutaman lukukauden kiertokoulua. Silti, tai ehkä juuri sen takia, hän halusi lähettää omat tyttäret oppikouluun, missä he opiskelivat ylioppilaiksi.

Suomalaisen sivistyksen nousukiito oli nopea, ja nyt sivistyksemme ollaan tuhoamassa tehokkailla kuoliniskuilla päättäjiemme toimesta. Surulliseksi vetää.