Välttelevä kuolema
Yksi lempiromaaneistani on Kate Atkinsonin Behind the Scenes at the Museum (Museon kulisseissa, 1995). Olen lukenut sen monta kertaa. Harmi kyllä, en ole oikein päässyt sisälle kirjailijan muihin teoksiin. Human Croquet (Ihmiskrokettia), joka ilmestyi esikoisen jälkeen, oli liian outo, samoin kolmas teos Emotionally Weird.
Kolmannen kirjansa jälkeen Atkinson yllätti monet: taideromaanien kirjoittaja ryhtyi dekkaristiksi. Case Histories (Ihan tavallisena päivänä) oli minusta todella hyvä, epädekkarimainen rikosromaani. Parhaissa dekkareissa ihmiset ovat tärkeämpiä kuin rikos, niin tässäkin. Kun yritin lukea toista saman sarjan dekkaria, Started Early, Took My Dog(2010) olin taas pettynyt. En jaksa romaaneja, joissa yhteiskunta kuvataan läpimätänä ja tuhoon tuomittuna.
Tänä vuonna Atkinsonilta ilmestyi pitkästä aikaa taideromaani, Life After Life. Romaani kertoo Ursulasta, joka kuolee, tai sitten ei: hänen kohtalolleen on aina vaihtoehto. Yhdessä versiossa hän kuolee jo synnytyksessä, toisessa ei. Sitten hän hukkuu, tai ei. Ja niin edelleen. Ursula kasvaa ylemmän keskiluokan perheessä Englannin maaseudulla ja ajankuvan Atkinson tavoittaa hyvin kuten esikoisessaankin. Ursula varttuu 1900-luvun alkupuolella ja päätyy Saksaan toisen maailmansodan aikaan.
Life After Life jäi minulta puolivälissä kesken. Atkinson kirjoittaa hyvin, henkilöhahmot ovat kokonaisia ja miljöö käsinkosketeltava, mutta… Ilmeisesti odotan romaanilta jotain ihan muuta, kuin mitä tämä kirja tarjoaa. Museon kulisseissa oli minusta hieno siksi, että se tempaisi lukijan henkilöhahmojen tarinaan sisälle, heidän vaiheensa todella koskettivat. Life After Life taas leikittelee kirjailijan roolilla: kirjailija voi päättää, elääkö vai kuoleeko hänen henkilöhahmonsa. Hän voi panna henkilön kuolemaan monta kertaa, hän voi esitellä vaihtoehtoisia kohtaloita samalle ihmiselle. Mitä jos hän olisi kuollut silloin ja silloin, mitä jos hän ei olisi kuollut?
Olenkohan lapsellinen lukija, kun en kestä tuollaista leikittelyä lainkaan? Kun luen, haluan lukea tarinaa, joka vie mennessään. En halua, että kirjailija tunkee eteen hösäämään ja esittelemään, kuinka paljon valtaa hänellä on henkilöhahmoihinsa nähden. Tuntuu pelkästään turhauttavalta, että ensin henkilöhahmo kuoli, mutta sitten hän ei kuollutkaan. Ärsyttävää!
Atkinsonin esikoisteoksen yksi hieno piirre on, miten taitavasti hän tuo mukaan suuren keikauksen romaanin loppupuolella. Lukija on imeytynyt päähenkilön näkökulmaan ja todellisuuteen niin täysin, että keikaus on todella yllättävä. Minun oli pakko lukea romaani saman tien uudelleen, jotta näin, millaisia vihjeitä keikauksesta annettiin pitkin tarinaa. Huolimatta siitä, että lukijaa johdatettiin harhaan, Museon kulisseissa oli vilpitön kirja: Life After Life sen sijaan on täynnä turhauttavaa kikkailua.