Väriä

Viime vuosina olen kirjoittaessa ollut turhautunut erääseen seikkaan kielessämme, nimittäin värejä tarkoittaviin sanoihin. Nehän eivät oikeastaan tarkoita mitään. Sanomme punainen tarkoittaen satoja erilaisia sävyjä. Joku voi tietysti olla sitä mieltä, ihan oikeutetusti, että romaanissa ei ole mitään väliä millaisesta punaisen sävystä on kyse. Faktojen tasolla sillä ei tietysti olekaan väliä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että se miten puhumme väreistä, kertoo paljon ihmisestä. Tätini toimi koko työuransa vaatetusalalla ja käyttää väreistä hyvin raikkaita ilmaisuja.

Värisanojen suhteen törmätään heti valtaviin kulttuuritöyssyihin. Käännöskirjoissahan tapaa usein vähän hassuja värien nimityksiä, koska ne on suomennettu suoraan. Toivoisin löytäväni aiheesta jonkin suomen kielen tutkimuksen. Oma maalaisjärkinen päätelmäni on, että suomen kielessä vertaamme värejä yleensä luonnonilmiöihin: lemmikinsininen, kuusenvihreä. Englannin kielessä vertaukset liittyvät usein taiteeseen ja varsinkin keramiikkaan. Johtuisiko siirtomaavaltahistoriasta, jolloin esimerkiksi aasialainen keramiikka on ollut suosittu keräilykohde? Esimerkiksi värille Caesar green en ole keksinyt suomenkielistä vastinetta.

(Kuva: Superstock)

Tällä kertaa kyseessä lienee metalliveistos. Värien historiakin on tietysti kiehtovaa. Ensimmäinen synteettinen väri lienee ollut egyptinsininen. Toisaalta egyptiläiset käyttivät myös paljon lasulia, joka taas on eri sävy.

Jos romaanihenkilö ajattelee, että jokin on luumukiisselin väristä, hän tietysti kuuluu sukupolveen, jolle luumukiisseli on tuttu ruokalaji. Omat lapseni tuskin ovat sitä ikinä nähneetkään. 1800-lukuinen henkilöhahmo taas ei sanoisi että jokin on oreganonvihreää. Jos henkilö puhuisi Yves Kleinin sinisestä, hän olisi samoin tiettyä sukupolvea, johon tuo sävy teki vaikutuksen, ja luultavasti kiinnostunut taiteesta. Jos hän taas puhuisi kuparilasuurinsinisestä tai braunschweiginsinisestä, sanastosta voisi päätellä yhtä ja toista hänen sivistystasostaan.

Luonnosta kumpuavat värivertaukset ovat mielestäni nykyään vähän köyhiä johtuen siitä, että ihmiset eivät enää tunne kasveja kuten maaseutuyhteiskunnan aikaan. Olen vanhojen sanojen keräilijä, mutta niiden käytöllä on rajansa. Jos sanoisin kotkansiivenvihreä ei välttämättä aukeaisi, että kotkansiipi oli kansanomainen nimitys tietylle saniaiselle (oikean nimen olen tietysti unohtanut). Ja vaikka itse tuntisin kirjoittajana kasvit, niiden käyttäminen ei ole aina tarkoituksenmukaista. Jos kirjoittaisin että jokin on vihreää kuin siimapalpakko, se tuskin sanoisi lukijalle mitään.

Luontovertauksetkin ovat usein epätarkkoja, kuten kirsikanpunainen. Kirsikoitahan on melkein mustista  aivan heleisiin. Ja mustienkaan eri sävyille ei ole nimityksiä! Mustien vertauksia ovat esimerkiksi kimrööki, onyksi, agaatti ja öljymusta. Itse olenkin kovasti mieltynyt mineraalien maailmasta tuleviin vertauksiin, koska mineraaleilla on usein hauskat nimet, mutta olisiko uskottavaa, että romaanin henkilöhahmo vertailee värejä mineraalien sävyihin, jollei hän ole vuorialalla tai kivenhakkaaja? Tosin minulla on miespuolisia ystäviä, jotka ovat muuten vain kiinnostuneita kivilajeista ja niiden ominaisuuksista-

Taideliikkeessä väreistä käytetään taiteen historiasta kumpuavia nimityksiä, kuten delftin sininen. Muoti- ja kosmetiikkalalla taas luodaan villimpiä vertauksia: huulipunan sävy saattaa olla nimeltään rakkautta auringonlaskussa – sillä vihjataan, että ko sävyllä päästään tuohon tavoitteeseen! Monille kosmetiikkafirmoille värisävyjen nimet ovat osa brändin rakennusta. Lumenella käytetään seesteisiä nimiä, moni nuorille suunnattu kosmetiikkamerkki käyttää nimiä jotka viittaavat purkkaan, tikkareihin ja kuppikakkuihin.

Minulle äitini ja tätini käyttämissä värivertauksissa on koko heidän historiansa: molemmat ovat aina harrastaneet ompelua, myös heidän äitinsä ja isoäitinsä ompelivat. Jotkin vertaukset lienevät isomummon peruja 1900-luvun alusta, osa taas 1960-luvun “Atskista”, missä äiti ja täti opiskelivat. Siksi olen sitä mieltä, että värisanasto kertoo ihmisestä paljon!

Asia erikseen on, että kaikki eivät koe värejä samalla tavalla. Kuulemma naiset erottavat tarkasti luonnolliset vihreiden ja punaisten sävyt, koska ovat ammoisina aikoina keränneet luonnosta ravintoa – siksi he kuulemma pärjäävät miehiä paremmin vaatteiden parissa! Itse olen tosi tarkka värisävyjen suhteen: esimerkiksi kuusenvihreä on minusta harhaanjohtava vertaus, koska kuusissakin on paljon eri sävyjä. Mielestäni kamera, varsinkaan kännykän, ei toista värejä oikein. Olen todella tarkka värien kanssa ja saatan värjätä kankaan vain hitusen eri sävyiseksi. Minun on miltei mahdotonta käsittää, että on ihmisiä, jotka eivät näe värejä samalla tavalla, tai eivät välitä minkä väristä mikin on.