Varokaa käytettyjä miehiä

Tavallisesti jaksan lukea kipeänä edes dekkareita, nyt en. Tosin käsillä oli vain Ruth Rendelliä, eikä heppoisia skandidekkareita. Sen sijaan olen lukenut vanhoja lehtiä, enkä nyt tarkoita viime viikon Annaa.

Hopeapeili ilmestyi alunperin 1936–1971. Mökillä minulla on vinot pinot Hopeapeili-lehtiä. Alkuperäinen Hopeapeili oli korkeatasoinen ja kunnianhimoinenkin – makupaloja löytyy ystäväni samannimisestä blogista. Lehteä alettiin julkaista uudelleen 1970-luvun lopulla. Ystäväni lahjoitti minulle uuden Hopeapeilin numeron 3 vuodelta 1979.

Vintage-naistenlehdet hämmästyttävät tekstipainotteisuudellaan. Uusi Hopeapeili hämmentää myös aihevalinnoilla. Mukana on esimerkiksi asiapitoinen artikkeli fil.tri.dos. Anna-Leena Siikalasta, jonka “väitöskirja siperialaisesta shamanismista on herättänyt huomiota tieteellisessä maailmassa”. Lehdessä on myös aukeaman artikkelit ruusun tuoksusta, kissasta, erilaisista kuiduista, Draculasta ja bantukansojen seinämaalauksista. Kahden aukeaman verran kerrotaan, millaista on laaduntarkkailijan työ virvoitusjuomatehtaalla. Mukana on Caius Kajantin katsaus keisari Neron yltäkylläisiin juhliin. Muotijuttuja on vain yksi.

Minua kiinnosti lehdessä katkelma Margaret Trudeaun muistelmista. Rouva Trudeaun poika Justinhan on Kanadan nykyinen pääministeri, joka on viehättänyt Suomessakin liberaaleilla mielipiteillään. Margaret oli parikymppinen hippityttö mennessään naimisiin Pierre Trudeaun kanssa. Muistelmat on kirjoitettu hauskasti.

“Käytetyn miehen hankkiminen on aina uhkayritys”, valistaa Hopeapeili ja esittelee erilaiset käytetyn miehen tyypit. “On myös hyvä muistaa, ettei käytettyyn mieheen saa varaosia.”

Sangen omalaatuinen naistenlehti siis – en tiedä miten kauan uusi Hopeapeili ilmestyi.

Mummon suusta kuulee totuuden.

1970-luvun Hymyjä on aina hauska lukea, koska skandaalimeininki oli tuohon aikaan ihan eri luokkaa ja puikoissa oli vielä legendaarinen Veikko Ennala. Luin numeron, jossa Ennala raportoi julistamansa seksisanastokilpailun antia. Lukijat olivat innostuneet kilvasta todenteolla – tavoitteena oli keksiä uusia nimityksiä naisen ja miehen sukuelimille.

Lukupinossa odottelee vielä läjä 1950-luvun romanttisia sarjakuvia, jotka ovat pöljyydessään ihan omaa luokkaansa. Kansikuvat ovat aika ihania.