Veljen mysteeri

Vanha Karen on pakotettu poikansa luo asumaan, mutta hän karkaa: perhesalaisuus pitää vihdoinkin selvittää, ennen kuin on liian myöhäistä. Vuonna 1947 veli Sebastian tuomittiin raa’asta murhasta, mutta Karen ei usko, että palvottu veli olisi ollut syyllinen. Sattuman kauppaa matkaan tarttuu teinityttö Azar, joka on raskaana. Myös Azar pakenee. Kaksikko hakeutuu Karenin sukutaloon Turun saaristoon ja alkaa selvittää murhaa.

Parkkisen toisesta aikuisten romaanista ovat pitäneet sekä kriitikot että bloggaajat. Minun oli kuitenkin alussa todella työlästä päästä romaanin maailmaan sisään. (Muut ovat sanoneet, että se koukuttaa heti.) Osittain se johtui varmasti siitäkin, että koska kirjoitan itsekin historiallista romaania, tuntui että Parkkinen tulee minun tontilleni. Aika höhlää, kyllähän maailmaan hyviä kirjoja mahtuu, eikä kaksi kirjailijaa voi kirjoittaa samaa teosta.

Taustatyön Parkkinen on tehnyt perusteellisesti. Omaan makuuni romaanissa oli välillä liikaakin historiallista faktaa, siis arjen historian saralta. Henkilöhahmot elävät aika epämaterialistissa oloissa karulla saarella ja silti tavaroiden, huonekalujen ja vaatteiden kuvausta on todella paljon. Rakastan vintage-mekkoja, mutta mielestäni kirjassa kuvattiin niitä liikaakin.

Yksityiskohtien vyörytys on Parkkisen teoksessa kuitenkin selkeä tyylikeino. Siinä onkin jotain epäsuomalaista. Olemme kyllä tottuneet, että käännöskirjoissa kuvataan tarkkaan jokainen nappi ja kapusta, mutta kotimaisessa proosassa on yleensä toisin. Parkkisen tapa kuvailla runsaasti oli myös erittäin virkistävää. Parhaimmillaan tavaroita voi miltei koskettaa, kuten Sebastian-veljen varastaessa kyläkaupasta ihanan vihkon.

Alkupuolella molemmat päähenkilöt tuntuivat ärsyttäviltä. Karenista alkoi kuitenkin pitää tarinan edetessä. Kipakka täti on oikein uskottava ja täysipainoinen romaanihenkilö. Romaanin keskiössä on Karenin kiinteä suhde veljeensä Sebastianiin. Vanhemmat ovat etäisiä, ja sisarukset tuntevat itsensä saaren suljetussa yhteisössä ulkopuoliksi. Siksi he takertuvat toisiinsa. Tämä astelema on kuvattu toisaalta erittäin uskottavasti, toisaalta taas siinä on jotain häiritsevää. Ehkä siksi, että Sabastian nähdään lähes yksinomaan Karenin lähes pakkomielteisen palvovan katseen läpi, sekä myöhemmin sellaisen ihmisen silmin, joka on rakastunut häneen. Mukana olisi voinut olla myös kriittisempi näkökulma. Siinä vaiheessa kun Azar tulee kuvioihin, Sebastian on jo vainaa.

Minulla oli myös vaikeuksia romaanin aikatasojen kanssa. Olen itsekin kirjoittanut romaaneja, joissa liikutaan sekä nykyajassa että menneessä. Nykyisin en kuitenkaan ole varma, onko siinä järkeä. Miksei vain olla ykskantaan menneisyydessä, jos se on kerran aiheena, kuten Sirpa Kähkösen romaaneissa? Vai tuoko nykyaikataso kerronnan lähemmäs historiaa karsastavaa lukijaa? Minua lähinnä häiritsee se, että juuri kun on päässyt lukijana asettumaan mukavasti historilliaseen miljööseen (jota valtaosa Parkkisen romaanista käsittelee), joutuukin takaisin omaan epäromanttiseen aikakauteemme. Tämä on mielipidekysymys, eikä tee Parkkisesta huonoa kirjoittajaa!

Yksityiskohtien lisäksi Parkkinen onnistuu eläytymään taitavasti entisajan ihmisten sielunelämään, tai siis antamaan sellaisen illuusion, koska enhän ole itse elänyt 1930–40-luvuilla. Myös ajan ilmapiirin kuvaus teki uskottavan vaikutelman ja imaisi maailmaansa. Nuorten suhtautuminen sotaan, hinku että oikea elämä vihdoin alkaisi, saisi tanssia ja muuttaa Tukholmaan, missä ei tarvitsisi kokea puutetta. Varsinkin Sebastianin Turun olot oli kuvattu todentuntuisesti.

Parkkinen käyttää romaanissa hauskaa, jollain tapaa radikaaliakin kerrontatekniikkaa. Romaani on rakenteeltaan ikäänkuin villisti haarautuva puu. Kirjoitusoppaissahan sanotaan, että kirjailijan pitää kyllä kirjoittaa sivuhenkilöiden koko elämäntarina, mutta vain itseään varten. Romaaniin laitetaan vain mahdollisimman niukat tiedot vähemmän tärkeistä henkilöhahmoista. Parkkinen tekee päinvastoin. Kun joku istahtaa pommisuojassa viereen, hänestä kerrotaan ummet ja lammet. Tämä tekniikka toimii hyvin, jo ajankuvankin luomisessa. Se osoittaa taas kerran, että säännöt on luotu rikottaviksi.

Olen viime aikoina miettinyt paljon kahden näkökulman romaaneja ja sitä, onko kahdessa näkökulmassa mitään järkeä lukijan kannalta. Kirjailijallehan se voi olla jopa hauskaa, saa katsella asioita kahdesta eri näkökulmasta, luoda henkilöille erilaiset maailmat, taustat ja olemuksen. Mutta onko se lukijan kannalta mielekästä? Useimmiten taitaa käydä niin, että lukija kiintyy enemmän toiseen päähenkilöön ja turhautuu, kun aletaan seurata toisen tarinaa. Kahden päähenkilön romaani on myös vaikeampi kuin helposti kuvitellaan (en väitä, ettei Parkkinen olisi tästä tietoinen). Kun päähenkilöitä ja tarinalinjoja on kaksi, niiden pitää kertoa samasta teemasta, jotta ne mahtuvat samaan romaaniin, mutta ne eivät kuitenkaan saa olla samankaltaisia, jottei lukija hermostu toistoon.

Minulle lukijana Azarin tarina ei oikeuttanut itseään. Vaikka tyttö on maahanmuuttajaperheestä ja kirjailija on tehnyt tämänkin aiheen tiimoilta ihailtavasti taustatyötä, hänen tarinansa jää kovin tavanomaiseksi. Teinityttö painii identiteettinsä kanssa, rakastuu vähän väärään poikaan ja tulee vanhingossa raskaaksi. Mukana on vielä pettämisen mahdollisuus ja rikollisjengiin sotkeutuminen. Karenin tarinassa on jotain omintakeista ja raikasta, Azarin käänteet sen sijaan tuntuvat liian tavallisilta. Varsinkin kun saarimurhan ympärille luotiin dekkarimaista asetelmaa. Azarin elämä Tampereella oli liian kaukana mysteeristä.

Loppujen lopuksi kuitenkin pidin Parkkisen romaanista paljonkin. En ollut yhtä hullaantunut siihen kuin jotkut kirjabloggaajat. Siinä oli paljon häiritsevää ja ärsyttävääkin, mutta toisaalta romaanin maailmassa on jotain väkevää ja vaikuttavaa. Eniten pidin ehkä tietystä vanhanaikaisuudesta: kuvailun runsaudesta, kikkailemattomasta kerronnasta ja selkeästä mutta vaikuttavasta kielestä, kirjan paksuudesta, luonnon ja tunnelmien tuomisesta lukijaa lähelle.

(PS: Kerrankin minä, kansinirsoilija, pidin kannesta todella paljon. Kiitos siitä kuuluu Jussi Karjalaiselle.)