Viiltävää huumoria

 

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä (suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, Gummerus)

Keski-ikäisellä Albert Albinuksella on kaikki hyvin: on varallisuutta, joka mahdollistaa keskittymisen taiteilijoiden mesenoimiseen ja kuvataidekritiikkien laatimiseen. On hieno asunto Berliinissä, vaimo ja soma Irma-tyttönen.

Eletään 1920- tai 30-lukua. Elokuvateatterissa Albinus iskee silmänsä paikannäyttäjätyttöön Margotiin. Margot on työläisperheen tytär, pinnallinen hupakko joka uneksii tähteydestä Hollywoodissa ja makeasta elämästä. Hän päättää, että Albinuksen varallisuus on avain onneen, mies taas hullaantuu julmasta kaunottaresta pakkomielteisesti. Kun vaimo saa tietää sivusuhteesta, mikään ei ole ennallaan. Laskelmoiva Margot pyörittää Albinusta miten lystää, mies seuraa perässä kuin lammas.

Olin aiemmin lukenut Nabokovin tuotannosta Lolitan (useaan kertaan) sekä romaanin Luzinin puolustus (1930). Luzinin puolustus oli jostain syystä raskassoutuinen lukukokemus, ja sen vuoksi en ollut tullut lukeneeksi muuta kirjailijan tuotannosta. Naurua pimeässä -teoksen heräteostin ekotorilta eurolla. Romaani ilmestyi alunperin venäjäksi nimellä Camera Obscura ja sitten englanninkielisenä käännöksenä. Nabokov ei kuitenkaan ollut tyytyväinen englanninnokseen ja käänsi romaanin itse uudelleen. Suomennos on tehty englanninkielisen tekstin perusteella. (Täältä löytyy kielikysymystä käsittelevä kiinnostava artikkeli.)

Naurua pimeässä ei todellakaan ole mikään kuiva maailmankirjallisuuden klassikko, vaan hauska ja vauhdikas. Kirjan huumori on riemastuttavaa, varsinkin Margot on kuvattu pistävän hauskasti. Tapahtumat sen sijaan ovat tummanpuhuvia ja ahdistaviakin, mikä saa yhdessä huumorin kanssa aikaan kiinnostavan kokonaisuuden. Romaani on samaan aikaan kevyt ja synkkä. Goodreadsissa eräs lukija luonnehtii romaania osuvasti “syanidikomediaksi”. Suosittelen!