Viisaat istuvat varjossa

 

Eeva Joenpelto: Viisaat istuvat varjossa (WSOY, 1964)

Jokin aika sitten sain mahdollisuuden vierailla Eeva Joenpellon talossa Sammatissa. Talo on samassa asussa kuin kirjailijan eläessä ja hänen läsnäolonsa pystyi aistimaan. Erään antikvariaatin alennusmyynnissä eteen sattui myöhemmin Joenpellon romaani Viisaat istuvat varjossa. Takaliepeessä lupailtiin, että romaanissa liikutaan omalla asuinalueellani, joten ostin sen, vaikken tiennyt romaanista mitään.

Romaani lähtee liikkeelle vuodesta 1963. Tekstiilitaiteilija Marjukka elää kolmin teini-ikäisen tyttärensä Katin ja vanhan äitinsä kanssa. Aviomies asuu ja työskentelee lääkärinä Lapissa. Pariskunnan välillä ei ole minkäänlaista yhteyttä, eikä Marjukalla ole hyvät välit äidinkään kanssa. Äiti on jäykkä ihminen, joka ei ole koskaan päässyt yli suosikkityttärensä Annikin kuolemasta. Valoisa ja suora Kati sen sijaan tulee toimeen molempien naisten kanssa.

Marjukalla on uusi mies, huomaavainen arkkitehti Arvi, joka haluaa hänen kanssaan naimisiin. Ensin pitäisi kuitenkin saada ero aviomiehestä, ja siihen tämä ei suostu.

Romaanin rakenne on mukava: keskellä kirjaa palataan Marjukan lapsuuteen ja nuoruuteen, perhesuhteisiin ja sisaren kuolemaan. Voimakas äiti, lehtori, on tehnyt Marjukasta tahdottoman. Äidin masennuksen takia kotielämä myrkyttyy ja Marjukka haluaa jonnekin pois. Muuttaminen nuorena morsiamena Lappiin lupaa irtiottoa.

Pidin tästä romaanista hirveän paljon. Kirjailija kuvaa pieniä arkisia juttuja: aamukahveja rasittavan vanhuksen seurassa, Marjukan työtä, vierailua rakastajan luona. Kerronta on hyvin lyyristä ja tyyliltään jotenkin samantapaista, millaisiksi kuvittelen Marjukan kudonnaiset. Kerronnassa on jonkinlaista utua tai akvarellinomaisuutta. Silti henkilöiden väliset suhteet välittyvät lukijalle tarkasti. Mitään ei selitetä puhki, vaan lukijalle jää tilaa havainnoida itse.

Ajankuva välittyy surullisesti: opettajaperhe asuu koululla ja elämä on ankaraa. Vielä totisemmaksi elämä muuttuu, kun äiti luhistuu toisen tyttären kuoltua sairauteen. Nykyään äidillä olisi ainakin teoriassa mahdollisuus saada apua suruunsa, tuolloin uskottiin siihen, että piti vain posottaa eteenpäin ja että varsinkin kova työnteko auttaa murheeseen.

Marjukan valinnat kirjan lopulla ovat hiljaisia ja pienieleisiä, mutta hänen persoonansa kannalta suuria. Vaikka kirjassa käsitellään surullisia asioita, ilmava, lyyrinen kuvaustapa jättää huojentuneen, keveän olon.

(Kauniin päällyksen on suunnitellut Raimo Raatikainen)