Vintissä

Kokosin eilisillan materiaalia Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoa varten. Vuosien takaisissa käsikirjoituksissa on jotain merkillistä: minäkö tämän olen todella kirjoittanut! Kirjoitan paljon käsin, kun alan tehdä uutta romaania. Siinä vaiheessa käsinkirjoittaminen tuntuu sopivan parhaiten ajatusten tahtiin. Jopa omasta mielestäni käsikirjoitetuissa liuskoissa on jotain hienoa. Ihan kuin ihminen olisi oikeasti läsnä paperilla käsialansa kautta.

Valtaosa “nuoruudenteoksista” on ollut arkistossa jo vuosikymmenen, mutta vintistä löytyi vielä yksi, tarinakokoelman käsikirjoitus. Se on naputeltu siististi ja huolellisesti kirjoituskoneella. Nykyään tuntuu aika hassulta, miten hirveän hankalaa koneella kirjoittaessa oli tehdä korjauksia ja muutoksia. Korjauslakat ja -liuskat tulivat tutuiksi, leikkaa ja liimaa -prosessiin tarvittiin Erikeeperiä. Jotenkin vähän liikutuin nuoren itseni naputtelemasta käsikirjoituksesta. Värinauhakin oli haalistunut, aina tuntui, ettei ollut rahaa uuteen.

Käsin kirjoittamisesta ja kirjoituskoneesta on jäänyt sellainen tapa, että kirjoitan koko romaanin edelleen kokonaan uusiksi, monta kertaa. Pidän siitä, että jokainen kirjain on mietittävä uudelleen. Saatan kirjoittaa 200 sivua ja aloittaa kokonaan uudelleen, vilkaisematta edellistä versiota. Luotan siihen, että parhaat asiat jäävät päähän.