Viruksen varjossa

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. 2. Sairaus (suom. Otto Lappalainen, Johnny Kniga, 2013

Luin Jonas Gardellin “aids-trilogian” toisen osan. Teossarja kertoo aidsin tulosta Ruotsiin. Keskiössä on homokavereiden porukka, johon sairaus iskee. Kakkososan yhtenä teemana on vanhempien suhtautuminen lastensa homoseksualisuuteen.

Lukiessa en oikein tiennyt, miten suhtautua. Aihe on tärkeä, totta kai. Gardell on tehnyt tarkkaa taustatyötä ja kerronnan lomassa on raportinomaisia katsauksia siihen, miten aidsista Ruotsissa kirjoitettiin, millaisia asenteet olivat. Homot ja aids-potilaat kokivat 1980-luvulla kamalaa syrjintää ja leimaamista, heiltä käytännössä vietiin ihmisarvo. Asiasta on tärkeää keskustella ja jonkinlainen anteeksipyyntö tai hyvitys olisi paikallaan. En ole kuitenkaan ihan varma siitä, miten hyvin tämä kaikki istuu romaaniin.

Yksi kerronnallinen ongelma on, että kirjan henkilöiden tilanteet ovat aika samanlaiset. On vaikea lapsuus, oman erilaisuuden ahdistava tajuaminen, saapuminen Tukholman vapauteen ja omien vanhempien kauhistunut asennoituminen. Tuntuu, että sama tarina kerrotaan jokaisen henkilöhahmon kohdalla uudelleen. Edes yksi henkilöistä olisi voinut tulla perheestä, jossa ei pökerrytä kauhusta, kun lapsen seksuaalinen suuntautuminen selviää.

Vanhemmat on kuvattu ärsyttäviksi pösilöiksi, vaikka kirjailija on ehkä koettanut ymmärtää heidänkin tunteitaan. Varsinkin Rasmuksen vanhemmat pikkukaupungissa kuvataan lapsekkaiksi ja yksinkertaisiksi. Benjamin on jehovantodistajaperheestä ja hänenkin vanhempiensa reaktio on ennalta-arvattava. Homojen “pikku perheessä” kaikki on oikein mukavasti – ainoa konflikti tulee, kun Benjamin hermostuu kapakassa muiden seksijuttuihin.

Romaani kyllä välittää paljon uutta, hyvin järkyttävää tietoa, mutta kaunokirjallisuuden näkökulmasta lukukokemus oli vähän turhauttava. Siihen vaikuttaa teoksen yksinkertainen kielikin, joka on lähinnä päälauseita.