Yksinäisyydestä, osa 1

Helsingin Sanomissa kirjoitettiin eilen yksinäisyydestä. Artikkelista jäi mielestäni puuttumaan monia seikkoja, mikä ei tietysti ole ihme, koska yksinäisyys on todella monimutkainen aihe.

Muutamassa naistenlehdessäkin on ollut aiheesta ymmärtäviä artikkeleita. Helmikuun Trendissä (2014) oli juttu ”En koskaan saa kasaan polttariporukkaa”, jossa nuori nainen kertoi kokemuksiaan. Hänellä ei ollut yhtään ystävää, ainoa sosiaalinen kontakti työelämän ulkopuolella oli oma lapsi. Ongelmistahan tulee kahta pahempia, kun niihin liittyy häpeä. Köyhyys ja yksinäisyys liittyvät usein toisiinsa ja myös köyhyys on nyky-yhteiskunnassa häpeä, varsinkin jos omassa vertaisryhmässä muut ovat varakkaampia. Se taas johtaa uusiin ongelmiin. Tuntuu, että varsinkaan nuoret aikuiset eivät voi myöntää edes ystävilleen, että rahat eivät riitä samaan kuin muilla. Sitten otetaan pikavippejä ja kulutusluottoja, jottei jäätäisi yksin.

Masennusta on viime vuosikymmeninä alettu ymmärtää paremmin. Siitä puhutaan avoimemmin kuin ennen. Yksinäisyys on jollain tavalla saanut saman aseman, mikä masennuksella oli aikaisemmin. Se on häpeällistä, sitä ei myönnetä edes lähiystäville, eikä yksinäisyyden mekanismeja yleensä ymmärretä. Työväenopiston kursseille hakeutuminen ei ratkaise ongelmaa, varsinkin jos se on jatkunut pitkään. Trendin artikkelin nainen oli yläasteella koulukiusattu. Kiusaaminen juurrutti tyttöön ihmiskammon ja kierre oli valmis.

Helsingin Sanomien artikkelissa asiantuntija sanoi, että kukaan ei synny yksinäiseksi. Olen tavallaan vähän eri mieltä: kyllä synnynnäinen perusluonne vaikuttaa paljon siihen, tuleeko ihmisestä yksinäinen. Temperamentiltaan aralla lapsella saattaa olla samanlainen äiti. Lapsi oppii jäljittelemällä, siksi ihmisaran äidin lapsi ei välttämättä opi samalla lailla sosiaalisia taitoja kuin sosiaalisen äidin lapsi. Onneksi päiväkodissa kiinnitetään nykyään paljon huomiota sosiaalisiin taitoihin ja siihen, että kaikki leikkivät kaikkien kanssa. Ainakin minun lasteni päiväkodissa opettajat olivat erittäin tarkkoja ohjaamaan sosiaalisia suhteita ja huomaamaan, jos joku jäi ulkopuolelle tai syntyi klikkejä. Opettajien ammattitaitoa ja vaistoa tällä saralla voi vain ihailla.

Olen lukenut paljon yksinäisyydestä. Paras teos on ehdottomasti John T. Cacioppon ja William Patrickin teos Loneliness: Human Nature and the Need for Social Connection (W.W. Norton, 2008). Cacioppo on tutkinut yksinäisyyttä koko työuransa ja häntä kutsutaankin yksinäisyysprofessoriksi. Hänen alaansa on kognitiivinen neurotiede. Kirjan ansio on, että se perustuu vankkaan tutkimustietoon. Yksinäisyyttä analysoidaan perinpohjaisesti, myös evoluutiobiologian ja -psykologian näkökulmasta. Cacioppon vakaumus on, että ihmistä ei ole tarkoitettu elämään yksin. Vielä agraariyhteiskunnassa tarvittiin oma lauma hengissä säilymiseen. Sen takia yksin jääminen herättää meissä pelko- ja stressitiloja. (Omaehtoinen yksikseen oleilu on asia erikseen.)

Toinen erinomainen teos on Emily Whiten Lonely – A Memoir (Harper Collins, 2010). Cacioppon teos on kansantajuinen tiedekirja ja sisältää myös tavallisten ihmisten kokemuksia. White kirjoittaa itsestään käsin, mutta hän on tutustunut yksinäisyyden psykologiaan ja esimerkiksi haastatellut Cacioppoa. Whiten yksinäisyyskokemukset alkavat jo lapsuudesta, vanhempien avioerosta. Hän jäi kaksin ujon äidin kanssa ja tapasi isäänsä harvoin. Teini-iän ja opiskelujen myötä yksinäisyys lähti kasvamaan kuin lumipallo, kunnes se lamautti kirjoittajan kokonaan. White kuvaa oivaltavasti, miten vaikeaa sosiaalisten suhteiden luominen on, kun yksinäisyys ylittää tietyn rajan. Yksinäisyyden kokemus saa aikaan aivokemiallisia muutoksia. Alkuvaiheessa yksinäisyys koetaan uhkana ja herää luonnollinen tarve hakeutua muiden pariin, mutta kun yksinäisyyttä kestää kyllin kauan, kehittyy pelko nimenomaan muita ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita kohtaan. Yksinäinen siis kaipaa kipeästi sosiaalisia suhteita, mutta hakeutuminen tilanteisiin, joissa niitä voisi saada, aiheuttaa ”pakene ja pelastu” -tyyppisen fyysisen stressireaktion. Sen takia yksinäistä ei auta yhtään, jos häntä käsketään hankkimaan harrastuksia, joissa tapaa ihmisiä.

Yksinäisyyttä ympäröivä hiljaisuuden muuri on hassu ilmiö. Kukin kärsii yksinäisyydestä itsekseen. Helsingin Sanomissa Kari Hotakainen sanoi, että yksinäisyyteen voi auttaa vain se, että saa puhua toiselle ihmiselle totta, siis olla oma itsensä ja puhua vaikkapa yksinäisyyden kokemuksistaan. Surullista on, että nyky-Suomessa tämä puhekumppani on yleensä terapeutti (jos sattuu olemaan niin onnekas, että terapiaan pääsee). Oikea psykoterapia on ehdottomasti tärkeää, jos yksinäisyys rajoittaa elämää ja aiheuttaa masennusta. Puhumisen lisäksi olisi myös tärkeää, että ihmisellä olisi edes joku, joka hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on. Välillä tuntuu, että se on nykyään vähissä. Olen kuullut useammastakin tapauksesta, joissa ihminen on jäänyt täysin yksin sairastuttuaan syöpään tai jouduttuaan suljetulle osastolle. Erään nuoren naisen avomies jätti tämän, kun nainen sairastui nopeasti tappavaan syöpään. Nettikeskustelusta luin miehestä, jonka avovaimo lähti tiehensä, kun miehellä diagnosoitiin masennus. Ainakin päälle päin vaikuttaa siltä, että vanhemmat ihmiset eivät toimi näin. Heillä tuntuu olevan verissä ”kaveria ei jätetä” -ajattelutapa. Moni vanhus toimii viimeisillä voimillaan puolison omaishoitajana.

Yksinäisyys on vaikea teema, koska se herättää lukemattomia reaktioita, joista monet eivät ole mitenkään järjellisiä tai edes tiedostettuja. Sosiaalisuus synnyttää sosiaalisuutta: haluamme olla sosiaalisen tyypin ystäviä, kun taas yksinäisiä helposti karsastetaan. Tutkimusten mukaan esimerkiksi Facebookissa kommentoidaan paljon enemmän myönteisiä kuin kielteisiä päivityksiä. Jos joku kertoo, että menee huonosti, hän ei saa kommentteja eikä tykkäyksiä. Sama näyttää pätevän oikeassa elämässä. Meillä ei enää ole lähimmäisenrakkauden ihannetta, ei haluta epäitsekkäästi auttaa yksinäisiä ja masentuneita. Yksinäiset jäävät varjoon ja katveeseen.

(Jatkuu)