Yksinäisyys ei ole spitaali

Kurjien uutisten ja nettivihan keskellä tuli todella iloinen olo Facebookin ystävänhakutempauksista. Satuin olemaan linjoilla, kun nuori nainen laittoi Facebookin kaupunginosaryhmään alkuperäisen viestin, jossa etsi ystävää. Ajattelin heti, että hän oli hyvin rohkea. Yksinäisyys aiheuttaa suurta häpeää, siksi sitä ei haluta tunnustaa, omalla naamalla ainakaan. Pelätään, että yksinäisyyden tunnustaminen viimeistään karkottaa muut ihmiset. Tai ajatellaan, että muut pelkäävät yksinäisyyden tarttuvan. Ilmoituksen perään hetkessä ryöpsähtänyt ketju osoitti, miten monilla on sama ongelma. Tyhmää, jos yksinäisyydestä kärsitään hiljaa omassa pesässä, kun samoin tuntevia on pilvin pimein. Hyvin nopeasti Facebookiin syntyi muidenkin kaupunginosien ystäväryhmiä, sovittiin tapaamisia ja jaettiin kokemuksia. Some näytti parhaat puolensa!

Yksinäisyyden häpeäminen on tyhmää, koska kaikki kokevat joskus yksinäisyyttä. Syynä voi olla ero, kaverien perheellistyminen, oma vanhemmuus ennen ystäväpiiriä, ystävien muuttaminen ulkomaille, työttömyys tai sairaus. Erästä työprojektia varten olen lukenut paljon yksinäisyyden psykologiasta sekä seurannut nettikeskusteluja aiheesta. Pahinta on, jos yksinäisyys pitkittyy, sillä silloin se alkaa murentaa itsetuntoa. Lopulta yksinäinen ei enää uskallakaan hakeutua muiden pariin. Pitkittynyt yksinäisyys voi johtaa myös masennukseen, johon kuuluu itsetunnon romahtaminen. Ja lopulta se vaikuttaa myös terveyteen.

Jotkut ovat yksin 24/7, koko elämänsä ajan. Tällaiset ihmiset avautuvat lähinnä anonyymisti. Ärsyttävää on, että jokaikiseen netin yksinäisyyskeskusteluun tunkee aina kaksi vakkarikommentoijaa: toisen mielestä yksinäisyys on oma vika, sen kun ottaa itseään niskasta kiinni ja menee vaikka kurssille, missä tapaa ihmisiä. Kipeästi yksinäinen on yleensä jo kokeillut kaikki keinot, eikä besserwisserin neuvoista ole mitään hyötyä. Toinen on sitten se tyyppi, joka julistaa, että hän kyllä tarvitsee silloin tällöin yksinäisyyttä ja viihtyy omassa seurassaan. Tältä kommentoijalta on jäänyt tajuamatta, että on eri asia viihtyä omassa seurassaan, jos ei joudu viihtymään siten vuorokauden kaikkina tunteina, aina ja iäti. Suomessa on paljon ihmisiä, jotka eivät puhu koskaan kenellekään. Suomessa keskitytään huolehtimaan omista asioista ja sairaseläkkeellä oleva liikuntarajoitteinen saattaa todellakin jäädä täysin yksin, kuten säännöllisin väliajoin löytyvät ”muumiot” todistavat. Heistä tosin kaikki eivät ole sairaita. He saattavat liikkua ihmisten ilmoilla ja jutella vain kaupanmyyjän kanssa. (Olen usein ajatellut, että sydämelliset myyjät tekevät ehkäisevää mielenterveystyötä, samoin kirjastovirkailijat.)

Katkera varmaan sanoisi, että helppohan nuorten ja nättien naisten on löytää netistä ystäviä ja totta se onkin. Jostain syystä naisille on sallitumpaa etsiä aktiivisesti ystäviä kuin miehille. Facebookin ketjuissa moni nuori nainen ilmaisi halunsa löytää porukka, jonka kanssa voi tehdä ”tyttöjen juttuja”. Mieheltä vaatisi varmaankin enemmän uskallusta ilmoittaa julkisesti etsivänsä ystäviä, joiden kanssa voi tehdä ”poikien juttuja”. Miesten yksinäisyys jääkin usein katveeseen. Välillä tuntuu, että sinkkuus on nuorelle miehelle eri lailla kipeä asia kuin naiselle, jonka itsellisyys on ihailtavaa. Nuori mies nähdään epäonnistujana, jos ei ole tyttöystävää.

Britanniassa on tutkittu, että yksinäisyys vaivaa eniten eläkeikäisiä miehiä. Työyhteisöstä poistuminen jättää aukon sosiaalisiin suhteisiin, eivätkä miehet ole yhtä halukkaita hakeutumaan kerhoihin ja kursseille kuin naiset. Vaimo saattaa olla ainoa, jolle mies kertoo tunteistaan ja huolistaan, ja jos vaimo kuolee ensin, mies jää emotionaalisesti ypöyksin. Perinteisesti miehet (ainakin Englannissa) harrastavat yksinäisiä juttuja kuten nikkarointia pihavajassa. Hyväntekeväisyystyössäkin on enemmän naisia.

Sosiaalisen median aikakaudella ihmisen arvoa mitataan usein sosiaalisilla suhteilla. Kuulin yksinäisestä, joka ei voi mielestään liittyä Facebookiin, koska hän saisi kasaan korkeintaan yhden ystävän ja muilla on 500 parasta kaveria. Tietysti sekin, jolla on 500 kaveria, saattaa olla pohjimmiltaan yksin. Ehkä he ovat kaikki hyvänpäiväntuttuja, eikä hän voi avautua kenellekään. Tai ehkä hän on ystäväpiirin auttaja ja olkapää, jonka omia kuulumisia kukaan ei kysele.

Poikien muorina suhtaudun tietysti äidillisesti nuoriin miehiin ja toivon, että he rohkaistuisivat perustamaan Facebookiin omia ystäväryhmiään, tai sekaryhmiä. Ja miehetkin voivat ihan hyvin mennä mukaan vapaaehtoishommiin. Tunnen ikäiseni miehen, joka on mukana vanhusten ystävätoiminnassa. Mummelit ovat onnesta soikeina, kun ”nuori mies” käy heitä katsomassa. Ja ehkäpä tulevat polvet suhtautuvat asiaan eri tavoin? Ollessaan tokalla poikani tuli koulusta ja kertoi, että joku mummo oli ihaillut hänen reppuaan. ”Sitten me juteltiin melkein koko matka.” Sanoin että se oli hienosti tehty, koska monella vanhuksella ei ole ketään juttukaveria. Pikkumies hieman harmistui: ”Kyllä mä sen tiedän! Siksi mä juuri juttelinkin sen kanssa!”

*******

Skannaukset ovat ehkä kauneimmasta ystävyyttä ja yksinäisyyttä käsittelevästä kirjasta, Ruth Kraussin ja Maurice Sendakin kuvakirjasta Minä olisin sinä ja sinä olisit minä (suom. Martti Qvist, Karisto 1954). Krauss haastatteli lapsia ystävyydestä ja yksinäisyydestä, ja laittoi lasten ajatukset melkein sellaisenaan kirjaan.