Puolustusvoimissa henkilöt eivät riitele

Dosentti Markku Salomaa kirjoitti Seurassa 27.4.2016 mielipiteen kenraalien sodasta ja “armeijan” sisäisestä määrärahataistelusta. Analyysina ja artikkelina esitetty mielipide on poleeminen ja Salomaa nostaa esille kuvitteellisia kenraalikunnan, puolustushaarojen ja etujen välisiä ristiriitoja, joita ei ole olemassa. Jostain syystä sotilasorganisaatiot hyvin tunteva Salomaa ei raapustuksessaan edes erota aselajia puolustushaarasta. Asian käsittelyyn sopivalla tavalla Salomaa aloittaa mielipiteensä arvioimalla kenraalien määrää:

Parhaimmillaan kenraalien määrä kävi presidentti Tarja Halosen aikana jopa 39 – 41 leijonakauluksessa, kun kylmän sodan aikana Urho Kekkonen pärjäsi 24 kenraalilla. Nyt kenraaleita on 35, kun puolustusministeriön kansliapäällikkö Jukka Juusti lasketaan mukaan.

Vuonna 2012 alkanut puolustusvoimauudistus supisti puolustusvoimien henkilöstöä ja tasapainotti puolustusvoimien kulurakennetta. Kyse ei ollut pelkästä ”leikkauksesta ja tehostamisesta”, vaan jatkuvuuden turvaamiseksi luotiin myös uusi hallintorakenne, järjestettiin koko puolustusvoimien logistiikka uudestaan ja luotiin tähän liittyen uudet toimintatavat. Tämä toteutui 1. tammikuuta 2015 ja yksi sen merkittävimpiä ilmentymiä on Pääesikunnan alainen Puolustusvoimien logistiikkalaitos, joka vastaa koko puolustusvoimien joukkojen, henkilöstön ja järjestelmien toimintakyvystä ja materiaalin käyttökelpoisuudesta. Laitos omistaa ja huoltaa puolustusvoimien materiaalin ja vastaa sen teknisestä elinjaksohallinnasta. Laitoksen vastuualueita ovat puolustusvoimien hankintojen kokonaisuus, tilahallinta ja materiaalit, ruokahuollon järjestelyt sekä puolustusvoimien terveydenhuolto ja ympäristöasiat.

Samalla puolustushaaroilta poistuivat logistiikan tehtävät ja ne keskittyvät nyt valmiuteen, joukkojen tuottamiseen ja suorituskykyjen käyttöön.

Uudistuksella korjattiin vanhan moniportaisen ja osin “siiloutuneen” organisaation huonot puolet, eli juuri ne välillä keskenään riidelleet asiat ja näkemykset, jotka Salomaa virheellisesti tuo esille henkilökohtaisena eripurana kenraalien välillä. Puolustusvoimissa henkilöt eivät riitele, vaan he keskustelevat asiasta ja päätöksiin tullaan, kun analysoidusta tilannekuvasta on muodostunut yhteisesti hyväksytty tilanneymmärrys.

Idän rautaa ihaileva Salomaa haikailee DDR:n jäämistön perään. Tässä Salomaa on taloudellisen muistin osalta historiaton. Puolustusministeri Elisabeth Rehnin alulle panemat isot hankinnat rahoitettiin myös normaalin budjetin ulkopuolelta. Venäläisvalmisteinen ilmatorjuntaohjusjärjestelmä ItO 96 BUK-M1 ei sekään mahtunut puolustusbudjettiin muutamaa vuotta myöhemmin hankittuna.

Itäblokin mekanisoitujen yhtymien hajanainen kalusto oli jo ostettaessa vanhaa, mutta toki käyttökelpoista. Se mikä edelleen on käyttökelpoista on tallessa, lopuista on tehty metalliromua, joka on tuottanut enemmän kuin kaluston ylläpitäminen monien vuosien ajan olisi maksanut. Salomaalta puuttuu logistinen näkemys — toki kalustoa voidaan laittaa taivasalle makaamaan rasvat päällä ja toivoa, että se kymmenen vuoden päästä toimisi kuin pakasta vedettynä. Näin ei kuitenkaan ole. DDR-kalmiston panssarivaunut olivat pääosin vähän ajettuja ja koneiden osalta verrattain hyväkuntoisia, mutta seisottuaan monta vuotta ilman säännöllistä huoltoa ja tarkastuksia, olivat niiden herkemmät sähkö- ja hydraulijärjestelmät osin hyvin pahoin kuluneita. Romuraudan hinnalla ostetut panssarivaunut palautti henkiin ja piti hengissä suomalainen huoltojärjestelmä, joka ei ollut ilmainen. Tässä tuli seinä vastaan, kun puolustusmateriaali kallistui samalla kun puolustusmäärärahat vähenivät. Salomaan haikailema 240 taistelupanssarivaunun ylläpito ad infinitum olisi karrikoidusti merkinnyt sitä, että

• joukkotuotanto kohdentuisi ylisuurena useita keskenään yhteensopimattomia järjestelmiä käyttäville joukoille,
• huolto kohdentuisi massiivisena useille eri teknistä osaamista ja pätevyyttä vaativille järjestelmille,
• modernin kaluston hankinnat, mm. Hollannin Leopard 2 -pikakauppa, eivät olisi toteutuneet rahojen ja resurssien tultua sidotuksi kahteen edellä mainittuun ja että
• tasapainottavaa puolustusvoimauudistusta ei olisi voitu toteuttaa, vaan edessä olisi ollut täysivaltaisempi puolustusuudistus.

Kuten puolustusministeri Rehnin hankinta 1990-luvulla tuli tiensä päähän neljännesvuosisata myöhemmin, tulevat myös ensi vuosikymmenellä ostettavat hävittäjät ja taistelualukset tiensä päähän 2060-luvulle mentäessä. Sotateknisen kehityksen osalta historiasta ei voida suoraan lukea muutosnopeutta, vaan automatisoitujen, digitalisoitujen ja tulevaisuuden robotisoitujen järjestelmien osalta olisi myös ymmärrettävä Mooren lakia.

Salomaa lukee myös valtion talousarviota varsin tarkoitushakuisesti:

Puolustuksen osuus valtion menoista on tänä vuonna 5,3 prosenttia. Puolustusministeriön kaikki menot ovat tänä vuonna 2 886 300 000 euroa, mistä käytetään materiaalihankintoihin 544 700 000 euroa (18,9 %) ja palkkoihin 783 500 000 euroa (27,1 %).

Totta on, että puolustusmateriaalille on varattu 545 miljoonaa euroa. Koko materiaaliseen valmiuden menot ovat kuitenkin suuremmat, noin 946 miljoonaa euroa, joka on 38 % kaikista menoista. Ero selittyy sillä, että muita kuin puolustusmateriaaliin varattuja määrärahoja käytetään logistiikkajärjestelmän vaatimiin palveluihin, esimerkiksi sopimuksiin, ja sellaiseen materiaaliin, joka ole varsinaista puolustusmateriaalia, mutta on osa huoltojärjestelmää.

Salomaan Suomessa talvisodan maavoimahenki elää vahvana. Miinoilla ja polttopulloilla torjutaan sissisodassa teknisesti kehittyneempi vihollinen. Kysymys onkin, mistä Salomaa haluaisi kalustoa hankittavan? Vai onko ajatuksena se, että Suomi oman suuren teollisuutensa turvin ylläpitäisi vanhaa kalustoa ja rakentaisi itse kotikutoisia ratkaisuja? Venäläiseen kalustoon turvautuminen ei olisi sen kustannustehokkaampaa; laiteyksilöt saadaan toki halvemmalla, mutta niiden tukena olevien tieto- ja johtamisjärjestelmien rakentaminen, suunnittelu- ja integrointi maksaa toisen mokoman. Lisäksi logistiikkajärjestelmän luomisessa on omat haasteensa, kun puhutaan kriisiajan varasosien ja vaihtolaitteiden saatavuudesta. Tässä suhteessa Salomaa ei ajattele kokonaisia järjestelmiä, vaan yksittäisiä koneita ja laitteita. Ne eivät koskaan voi olla enemmän kuin osiensa summa.

Puolustusvoimat on uudistuksensa myötä kehittynyt ketteräksi ja pystyy nykyään tarkastelemaan ja säätelemään toimintaa, materiaalia ja henkilöstöä toisistaan riippuvina kokonaisuuden osatekijöinä. Puolustusvoimien suurin vaje on tällä hetkellä materiaalissa. Toiminnasta ei tingitä. Materiaalista suorituskykyä ei kuitenkaan enää tarkastella putkinäköisesti oliivinvihreiden, laivastonsinisten, taivaansinisten tai vaaraimenpunaisten linssien läpi. Näkymä on puolustusvoimatason kokonaisuudessa, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Puolustusvoimat on uudistuksensa myötä noussut vanhoista juoksuhaudoista. Myös Salomaan ja muiden sotahistorian tutkijoiden olisi syytä nostaa katseensa poteron pohjalla olevasta hylsykasasta ja tähystää reunan yli tulialueelle.

//James

P.S. Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps) kommentoi blogissaan tänään Salomaan mielipidettä varsin terävästi ja avaa kansantajuisesti materiaalisen suorituskyvyn rakentamisen ja ylläpidon logiikkaa. Suosittelen lukemaan!

Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa.