Median rooli terrorismissa (Terrorismin kokonaiskuva, osa 3)

Saatteeksi

Tämän artikkelisarjan tarkoituksena on keskustella terrorismista. Keskustelun lähtökohtana on nuoren suomalaisen koululaisen näkökulma. Artikkelisarjassa eri alojen asiantuntijat keskustelevat terrorismista. Tämä on artikkelisarjan kolmas osa ja aiheena on “Median rooli terrorismissa?”

Koululaisen ääntä blogisarjassa käyttää Iida Hilden, Siilinjärven Suininlahden yläasteen oppilas. Iida sai tammikuussa tehtäväkseen laatia uskonnon opinnoissa tutkielman terrorismista.

Lue myös artikkelisarjan aiemmat osat, eli johdanto, osa 1 “Mitä terrorismi on?” ja osa 2 “Terrorismi ja islam“. Artikkelisarjan laajan lähdeluettelon ja lisää luettavaa löydät täältä.

//James

---

Vieraskynä 19.4.2017, Laura Halminen.

Jumala on suuri. Kuorma-autojen jumala on vielä suurempi.

Kun kuin ihminen haluaa pahaa, mikään rajoitus ei voi estää ihmistä, kirjoittaa Laura Halminen. Laura Halminen on toimittaja, joka sattumalta asui lapsena sortuneessa valtiossa ennen kuin se sortui. Halminen työskentelee Helsingin Sanomissa ja kirjoittaa mieluiten tietoturvasta. Voit seurata häntä Twitterissä. 

Perjantaina seitsemäs huhtikuuta Tukholmassa tapahtui terrori-isku. James Mashiri julkaisi edellisen vierasblogini terrorismista vain tunteja iskun jälkeen..

Osa työstäni Helsingin Sanomissa on editointia. Näin oli Tukholman iskun iltanakin. Sellaisissa tilanteissa uutisissa on kiire: uutta tietoa tulee tipoittain lähes koko ajan, sitä pitää saada räätälöityä tarkoiksi mutta luonteviksi kokonaisuuksiksi ilman kieli- ja kirjoitusvirheitä nopeasti painokseen kerrallaan. Jos painokone joutuu odottamaan, se maksaa rahaa. Jos kiireen takia möhlii, se maksetaan laadussa ja yleisön luottamuksessa.

Helsingin Sanomat julkaisi lauantaina 8. huhtikuuta Tukholman terrori-iskusta kolme aukeamaa asiaa. Minä vastasin edeltävänä iltana niiden editoinnista – en yksin, mutta osaltani. Sisältöä vaihdeltiin ja päivitettiin painoksesta toiseen ja kolmanteen aina puolille öin asti. Minä ja HS:n Skandinavian-kirjeenvaihtaja soitimme perjantai-illan aikana toisillemme yhteensä kolmetoista puhelua.

Pariin otteeseen illan aikana puhuin nopeasti perheenjäseneni kanssa. Hän sanoi: tämä isku tulee lähelle. Samaa lausui päätoimittajamme Antero Mukka kolumnissaan. Minä editoin päätoimittajankin tekstin. Jouduin lyhentämään sitä.

Vasta yöllä kotona ehdin ajatella iskua. Otsikot, painokset, sivut, rivit ja kuvatekstit vilisivät vielä silmissä. Ei sellainen lähelle tule. Kiire ilta töissä, ei ihmeempiä.

Selasin yöllä Twitteriä tarkoituksenani tarkistaa millaisia kuvia Tukholman iskusta oli julkaistu. Nykyään on perin epätavallista, jos yhtään rikospaikkakuvaa ei löydy – onhan jokaisella nykyään julkaisualustat taskussamme.

Kahden tienoilla yöllä löysin kuvan naisesta, joka katsoo kohti murskaantunutta koiraa. Nainen istuu kadulla, hän on ojentanut jalkansa suoriksi eteen. Naisen oikean jalkaterän paikalla on veristä mössöä. Toisessa kuvassa on tummatukkainen nainen kolmessa osassa. Laukku on lentänyt viereen, kasvoja ei näy.

Lauantaina, iskun jälkeisen päivän iltana olen jälleen editointivuorossa. Kiire ei ole yhtä kova. Soittelemme kirjeenvaihtajan kanssa ehkä vain kolmesti. Tukholma-uutisia on kaksi aukeamaa, ehdin editoida muutakin ja selata vähän Twitteriä.

Viitteet iskun tekijän yhteyksistä ääri-islamiin kiertävät jo, vaikka sosiaalisessa mediassa liikkuvaa tekijän henkilöyttä ei ole vahvistettu. Muslimeja haukutaan. Törmään Twitterissä yhdysvaltaiseen Trump-uskovaiseen, joka väittää iskun tekijän ajaneen 11-vuotiaan tytön päälle. Mies jakaa kuvakaappauksena tytön äidin huolestunutta ”lapseni ei ole tullut kotiin” -päivitystä sekä sitä edellisenä yönä näkemääni kuvaa naisesta kolmessa osassa.

No ei voi olla, taas nuo pistävät omiaan jonkun satunnaisen Facebook-läpän perusteella, ajattelen. Tekee mieli twiitata takaisin että älä nyt urpo jaksa, kuvottavaa hautarauhan rikkomista tuollainen paskanpuhuminen.

Ryhdyn kuitenkin tarkistamaan asiaa. Selaan huolestuneen äidin Facebook-seinää, surffaan muutaman ruotsalaisen keskustelupalstan jossa vertaillaan 11-vuotiaan tytön koulukuvaa rikospaikkakuvaan. Tytöllä oli koulukuvassa takki, joka muistuttaa rikospaikkakuvassa kolmessa osassa olleen naisen takkia.

Lauantaina Ilta-Sanomat kertoo kadonneesta tytöstä.

Minä jatkan työtäni, editoin. Laitan otsikot järjestykseen ja viimeistelen kuvatekstit. En tarkista, ovatko Twitterissä näkemäni rikospaikkakuvat todella sieltä mistä niiden väitetään olevan. Jos kyseessä olisi ollut työtehtävä, olisin kuvien aitouden tietenkin tarkistanut.

Ruotsalainen iltapäivälehti Expressen selvittää tytön kohtaloa. Ilta-Sanomat lainaa Expresseniä. Myöhään lauantaina käy ilmi, että Tukholman iskussa kuoli 11-vuotias tyttö. Sukulaiset vahvistavat tiedon.

Kun painokset ovat valmiit, menen kotiin. Valvon aamuneljään ja ajattelen kuvia tummansinisestä takista. Kirjoitan runon. Käytän seuraavan viikon sen epäröintiin, voisinko tarjota runoa Jamesin blogiin julkaistavaksi.

Minulla oli vahva ennakkoasenne sosiaalisen median niin sanottuja ”alt-right” –toimijoita kohtaan. He kun jakavat välillä aivan mitä sattuu. Onneksi minulla oli riittävästi harkintakykyä olla toteamatta heille yhtään mitään ilman että tarkistan väittämät itse – tai että joku muu luotettava tarkistaa ne.

Uskontoon liittyvistä asenteista riippumatta: tämän 11-vuotiaan suhteen alt-right -väen jakama perustieto iskussa kuolleesta piti paikkansa.

Katson, että työhöni kuuluu kohdata todellisuus sellaisena kuin se on, rikospaikkakuvineen ja kaunistelematta. Jos vaikkapa Twitter olisi ryhtynyt poistamaan kuvia tai iskuun liittyviä keskusteluja, olisin tiennyt vähemmän.

Olisiko jotain tietoja pitänyt poistaa omaisten vuoksi? Ehkä. Jos iskussa kuollut olisi ollut minun sukulaiseni tai ystäväni, hänen kohtalonsa valjastaminen poliittisten päämäärien tueksi olisi loukannut verisesti. Jotain vastaavaa koki Yrjö Timonen sen jälkeen kun hänen tyttärensä Hanna Ruax kuoli varastopalossa Yhdysvalloissa oltuaan kreolimiehensä kanssa bileissä.

Olisiko iskusta pitänyt jättää kokonaan kertomatta? Ei missään tapauksessa. Sosiaalisen median logiikka, kaikki kuvat julki äkkiä ja juorut päälle, ei vastaa uutismedian toimintalogiikkaa. Perinteinen uutismedia, oli se verkkopalvelu, radio, televisio tai sanomalehti, ensinnäkin tarkistaa tai ainakin pyrkii parhaansa mukaan tarkistamaan saadun tiedon. Perinteinen media tarjoaa puheenaiheet siten, että yleisön tulee voida luottaa saamaansa informaatioon.

Jos medialla on vapaus johtaa, sillä on myös vastuu johtaa luotettavasti. Se on aika painava vastuu.

Perinteinen uutismedia ei ole sosiaalinen media. Se on vaitonaisempi ja usein myös hitaampi, sillä tietojen arkistaminen on aikaa vievää ja työlästä.  Perinteinen media ei esimerkiksi myöskään mässäile itsemurhilla, sillä se tiedostaa, että ideat leviävät pelkästään siitäkin että asioista kerrotaan. Tästä syystä esimerkiksi  minun työnantajani välttää julkaisemasta Anders Behring Breivikistä kuvia joissa Breivik nostaa kätensä natsitervehdykseen. Jos ilmeisen provokaation voi torjua, on vain vastuullista pyrkiä torjumaan se.

Juuri tästä syystä perinteisen median rajoittamisessa ei olisi paljoakaan järkeä. Median kerronnan rajoittaminen terrorismin ja useita muitakin yhteiskunnalle merkityksellisten uutistilanteiden suhteen antaisi entistä vankemman kaikupohjan sosiaaliselle medialle. Somea kontrolloi siitä vastaava yhtiö. Toistaiseksi näiden yhtiöiden yhteiskuntavastuu hakee vasta muotoaan siinä missä perinteiselle medialle on käytäntöjen lisäksi useissa maissa omat toimielimensä niiden regulointia ja itsesääntelyä varten.

Sosiaalisen median rajoittaminen on hankalampi kysymys. En pidä todennäköisenä, että se tulisi koskaan onnistumaan täysimääräisesti. Tiettyjä rajoittamiskäytäntöjä on toki jo olemassa: esimerkiksi Facebookissa ei saa näkyä nännejä. Twitter on hiljan ottanut käyttöön yhä kattavampia algoritmeja jihadistisen propangandan poistamiseksi. Tosin niidenkin toiminta on vähän sinne päin: alkuvuodesta Twitter poisti tilejä, jotka automatisoidusti etsivät sen palvelusta jihadistien propagandaa ja kannustivat yleisöä ilmiantamaan propagandaa poistettavaksi.

Sosiaalisen median vähäiset rajoitteet ovat paitsi sananvapautta, myös hyödyllisiä: esimerkiksi useiden maiden tiedustelupalvelut saavat arvokasta tietoa jihadistien toiminnasta heidän somekäyttäytymisensä perusteella. Kirjoitin asiasta tarkemmin pari vuotta sitten, valtaosa argumenteista pätee edelleen.

Minä olisin varmaan päässyt Tukholman iskun suhteen vähemmällä mielipahalla, jos en olisi nähnyt niitä oletettavasti oikeita rikospaikkakuvia. Mutta minä halusin nähdä ne. Halusin, sillä arvostan todellisuutta sellaisenaan, väärentämättömänä ja kaunistelematta: raakuuksia en arvosta, vaan sitä, ettei niitä peitellä minulta. Uskon, että arvostelukykyni ansaitsee sen että saan paitsi työkaluja raportoida faktat, myös mahdollisuuden muodostaa käsitykseni asioista itse. En halua filttereitä, en ruusunpunaisia tai tummia laseja. Haluan sen, mikä on todellista.

Sen perusteella minä voin istua hiljaa aamuneljään ja miettiä mitä itse ajattelen. Ja purkaa ne vaikka runomuotoon. Huomauttaisin, että seuraava on luovaa kirjoittamista. Tajunnanvirtaa oikeastaan. Sitä ei ole syytä sekoittaa todellisuuteen.

Perjantai oli Gunillalle hyvä päivä. Mossen lääkärintarkastus sujui hyvin, eikä koira edes murissut lääkärille. Sitten tuli Ruslan ja murskasi Mossen kokonaan, sekä Gunillalta oikean jalan.

Perjantaina Lilya kiitteli kevättä. Viimein pyöräilykausi pääsee käyntiin, il hamdulillah. Lilya otti Instagramiin kuvan lapsista uusissa pyöräilykypärissään.

Arkania ei aate kiinnostanut. Rahaa pitäisi tulla enemmän. Arkanille oli yhdentekevää, miksi. Rahaa se vain halusi. Piti kuulemma saada uusi kello. Niinpä torstaina Ruslan vaihtoi autonsa Arkanin passiin.

Keskustassa Jimmy ja Alexander halusivat syödä vähän paremmat pihvit Alexanderin uuden työpaikan kunniaksi.

Ruslan oli lähdössä. Kohta he kohtaisivat. Ruslan, oikeus ja kohtuus.

Lilya kyllä aavisti, niin kuin vain vaimot aavistavat. Hiljaisuudesta sen huomasi. Mutta Aishasta oli tulossa nuori nainen, ja huivi oli unohtua kotiin harva se aamu. Pikku Ahmadin iho oireili talven jäljiltä ja poika heräili öisin.

Ruslan oli lähdössä. Siltä Lilyasta tuntui. Kunhan ei nyt jonkun uskonnottoman blondin matkaan. Oikeastaan Lilya ei halunnut ajatella koko asiaa.

Muistaisiko naapurin vanha Gulnara, siitä vaaleansinisestä talosta, jos menisi sitten koputtamaan ovelle, Ruslan mietti. Arkanin lentolippu riittäisi vain Ankaraan asti. Mutta sieltä pääsisi kyllä bussilla Samarkandiin. Mutta ensin oli asioita.

Lannoitteet oli saatu kaverilta Ystadin läheltä, asetoni kynsilakanpoistoaineesta. Naulat työpaikalta, kourallinen kerrallaan. Ei ollut vaihtoehtoja, Ruslan ajatteli usein. Oli ajatellut koko talven.

Ruslanin rakas oli lähdössä. Hän tuoksui mustapippurilta ja hennalta. Lilya, pikku Ahmad, Islam ja Maryam menivät pyöräilykypärät kainaloissaan ja Ruslan kuuli rapusta tutun hissinoven kolahduksen. He menisivät takapihan puistoon.

Siitä ei näkisi toiselle talon uloskäynnille.

Ruslan pakkasi tarvikkeet Aishan vanhaan koulureppuun. Pinkki ponikuvionti ei enää kelvannut teinille.

Emma oli lähdössä koulusta. Onneksi oli perjantai, tyttö ajatteli ja hypisteli perhoskaulakoruaan. Lauantaina olisi ratsastustunti, mutta sinne ei sentään tarvitsisi herätä kahdeksalta.

Läheisessä ravintolassa Jimmy ja Alexander tilasivat härkää, mediumina kummallekin. Alexander otti oluen.

Mosse kakkasi keskelle Drottninggatania. Onneksi on kakkapusseja ja roskis lähellä, Gunilla ajatteli nolona. Samaan aikaan häntä nauratti. Kerrankos sitä, ei koirankakka ole ennenkään maailmaa kaatanut. Sitä paitsi aurinkokin paistoi. Oli jotenkin optimistinen olo. Niin kuin nyt huhtikuisena perjantaina voi ihmisellä pohjolassa olla.

Ruslan halusi, eikä sittenkään halunnut. Hermostutti. Jos hän ei löytäisikään autoa? Tästä riippui nyt niin paljon. Oslo, Malmö ja vaikka mitä.

Auton täytyy löytyä.

Emma ajatteli Ashrafia. Ashraf nauroi, Emma muistaa noustessaan bussista ja soittaa äidilleen että moi, nähdään kohta Sergelstorgetilla. Ashraf, ihana Ashraf. Hauska ja kohtelias. Joskus Emmasta tuntuu kuin Ashraf katsoisi häntä tavallista pidempään. Jos Ahsharista tulisi isona pelikoodari ja Emmasta lakinainen. Millaista tulevaisuus olisi. Emman rinnassa läikähtää.

Ruslan näkee auton. Ei ehdi ajatella sitä, että se on vielä puolillaan oluttankkeja. Myöhemmin Islamabadissa Mohamed ja Abdul hymähtävät suojattinsa yhteensattumalle: miten puhutteleva tapa näpäyttää vääräuskoisia. Syntiin kun tartut, syntiin hukut.

Ruslan toimii.

Ruslan on Samarkandissa, naapurin Gulnara hymyilee ja näyttää pikku Ruslanille vastakuoriutuneita kananpoikia. Miten äiti huutaa ja huhuilee kutsuessaan syömään. Miten katupöly lentää Benuiry Schoh Kochasilla kun pojat pelaavat futista.

Kuljettaja huomaa Ruslanin, yrittää repiä kuormurin ovea auki. Ruslan lyö. Ruslan on menossa kotiin. Jalka kaasulle. Asetoni haisee.

Emma näkee Mossen. Se haistelee roskista oikealla puolella suojatietä. Koirat ovat ihania, Emma ajatelee. Ashrafikin tykkäsi leikkiä Danielin terrierin kanssa jonain iltapäivänä viime kuussa.

Ruslan kiihdyttää. On kiire kotiin. Hän muistaa Naisten suuran.

Ashraf heitti Danielin koiranlelun mulle ja mä otin sen kiinni, Emma muistaa ja katsoo Mossea oikealla. Ihana Ashraf.

Ruslan ajaa Emman päälle.

Emma ehtii nähdä suojatien, kakkaavan Mossen ja Ashrafin. Se käy äkkiä.

Mutta Gunilla näkee Ruslanin. Katsoo suoraan kohti ja väistää. Mutta Mosse ei seuraa. Gunillan ote hihnasta lipeää.

Jumala on suuri. Kuorma-autojen jumala on erittäin suuri.

Jimmy ja Alexander haarukoivat alkusalaattia ja näkevät. Olutlogoa kuormurin kyljessä eivät ehdi. Mutta he näkevät Emman suojatiellä, he näkevät Mossen ja Gunillan, kaiken muun. Sen, mitä Emmasta ja Mossesta jää tielle jäljelle. Pihvipaikan tarjoilija ryntää heidän kylkeensä kiinni akvaarioikkunaan. Jimmy oksentaa lattialle. Alexanderin ääni on ontto, kun hän tilaa heti toisen oluen.

Ruslan kaartaa vasemmalle ja törmää, mutta Aishan ponikuvioinen reppu pysyy yhtenä kappaleena. Otsoni sekoittuu asetonin hajuun. Ruslanilla on jo kiire.

Perjantai oli Gunillalle hyvä päivä. Perjantai oli optimistinen kevätpäivä. Oli Emma ja Ashraf, uusi työ, oli auringonpaiste il hamdullilah.

Ruslan juoksee. Ja muistaa pikku Ahmadin. Kun Ahmad syntyi, silloinkin Ruslan juoksi kotiin.

Lilya vie lapset pyöräilemään. Ruslan juoksee metroon. Kättä polttaa ja kirvelee. Pitää päästä kotiin.

Allah on suuri.

Muistaisiko Gulnara hoitopoikansa? Missä äiti on? Entä isä? Missä lapset ovat? Ruslan hyppää ulos metrosta ja lopettaa.

Emma ei mene ratsastustunnille. Ashraf ei hymyile. Gunilla ei kävele.

Kevätillassa on verta.

//Laura Halminen

---

Vieraskynä 13.4.2017, Topias Uotila.

Terrorismi ja media

”Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni?”

– Kiinalainen arvoitus

Terroristi tavoittelee pelkoa ihmisissä, joilla ei ole ensikäden kokemusta itse terroritekoon. Terroristi tarvitsee siis välttämättä keinon, jolla tieto terroriteosta välittyy näille ihmisille. Terroristi tarvitsee median.

Media toimii yhteiskunnassa neljäntenä valtiomahtina, jonka arvo on pitää kansalaiset tietoisina ajankohtaisista asioista. Media täydentää koulujärjestelmää, sillä uusimpia ajankohtaisia voidaan käsitellä luonnollisesti vasta niiden tapahduttua ja tultua tietoon. Kansan tietoisuus on välttämätön edellytys valistuneen demokratian toteutumiselle.

On harhaanjohtavaa sanoa median olleen portinvartija. Media ei ole koskaan ollut tiedon portinvartija, joka voisi portin sulkea kokonaan. Media kokonaisuutena on pikemminkin voinut ohjata virtaavaa vettä eli ihmisten huomiota haluamaansa suuntaan, mutta virtauksen pysäyttäminen kokonaan olisi aina romahduttanut padon. Ohjailun voima on perustunut siihen, että kilpaileva viesti on vain huhu, joka ei hyödynnä teknologiaa ja se on siksi jäänyt median valitseman viestin voimakkaamman ja tehokkaamman viestinnän alle. Sosiaalinen media tarjoaa teknologian myös huhuille, mikä on kaventanut median tehokkuusetua. Siksi sanotaan, että median portinvartijarooli on kadonnut.

Meemit ovat omassa evoluutiossaan kilpailevia ajatuksia, jotka lisääntyvät ihmisten niitä toistellessa, vahvistuvat kun niitä ajatellaan ja muokkautuvat kun muisti pettää tai kalajuttu paranee. Meemin käsite on analoginen geenin käsitteen kanssa. Kaikki ideat, huhut ja konseptit ovat meemejä, jotka kilpailevat huomiostamme mediassa ja muistissamme. Meemistä käy esimerkiksi on seuraava suomalinen tarina.

Mitä siis tapahtuu, jos rajoitamme mediaa terrorismin vaikeuttamiseksi? Kilpailu siirtyy kaikkien muidenkin meemien osalta pois niistä kanavista, joihin voimme vaikuttaa rajoituksin, ja joissa monesti luotettavuudelle on olemassa kontrolleja. Kilpailu kuitenkin jatkuu muissa kanavissa. Saamme siis pahimmillaan vain valtavia sosiaalisen median huhumyllyjä, joissa terroristin silmienvälikin kasvaa nopeammin kuin kuuluisan hauen.

Tiedän, että totuus on nykypäivänä vaikeuksissa, mutta ainakin ongelma on tiedostettu. Suurin osa ihmisistä myös tunnistaa median olevan totuuden parhaita kavereita.

Kun terrorismin synnyttämä kauhun meemi kilpailee totuuden kanssa, niin voittajaksi jää se, joka on viestijille tärkein. Voittajaksi jää se, joka koskettaa ja joka halutaan jakaa – ei vain napista vaan tunteella ja kertomuksella. Voittaja on viesteistä väkevin ja meemeistä mahtavin. Median toimintaedellytyksien rajoittaminen terrorismin vastustamiseksi onkin perusteltua vasta, jos uskomme, että pelko ja viha ovat vapautta ja totuutta mahtavampia. Silloin terrorismi on jo voittanut.

---

Vieraskynä 11.4.2017, Iida Hilden, Suininlahden yläaste, 9c, Siilinjärvi.

Median rooli terrorismissa

Terrorismista tiedotetaan eri medioissa paljon, ja se on saanut erityisesti sosiaalisen median otteeseensa. Terroristit haluavat luoda pelkoa ihmisten keskelle, ja sen levittäminen onnistuu median kautta helposti ja nopeasti. Lisäksi median kautta uusien taistelijoiden sekä itsemurhapommittajien rekrytointi on helpompaa, kun terroristiliikkeiden propagandalle alttiit henkilöt näkevät terroristien saavan suurta julkista huomiota osakseen. ”Media on terrorismin happea” toteaa Kari Laitinen, joka on tutkinut terrorismia ilmiönä jo vuodesta 2006. Mielestäni tämä on aika osuvasti sanottu, sillä joka kerta kun näemme esimerkiksi kaksoistornien luhistuvan televisiossa, terrorismi toimii ja saavuttaa ihmisiä. Tutkielmani aikana olen toistellut, että terrorismin on tarkoitus luoda pelkoa, joka on täysin totta. Pelko on tärkeää. Kun ihmiset pelkäävät, terroristit ovat saavuttaneet tavoitteensa. Heidän oma maailmankuvansa jää mieliimme, ja vastakkainasettelu jota aikaisemmin pohdin, tulee taas esiin. Siinä vaiheessa maailma jakautuu kahtia, hyvään ja pahaan, ja jokainen ihminen on jollain puolella. Liekki sammuu kun happi loppuu. Mediaa olisi mielestäni siis voitava rajoittaa tietyissä tapauksissa niin, ettei terrorismin aatteet leviäisi sen kautta.

//Iida Hilden

---

Ohjeet kommentoinnista: Kommentointi vain omalla nimellä, ellei minun kanssani ole muuta sovittu. Aiheena on ”Mitä terrorismi on?”. Tarkoitus on, että lukijat keskustelevat siitä ja esittävät samalla omat näkemyksensä aiheesta. Tavoitteena on päästä vuorovaikutteiseen keskusteluun hyvässä hengessä, joten kaikki öyhötykset poistetaan armottomasti.