Hyvää (omasta mielestä), huvikseen otettua valokuvaa ei tarvitse perustella kenellekään.

Jos mietit mitä sinun pitäisi kuvata tai stressaat, jopa yli-ajattelet valokuvaprojektia, kannattaa välillä vain kuvata mitä huvittaa. (Tiedän, että joku tähän huomauttaa, että välillä kannattaa olla kokonaan kuvaamatta ja lukea esim. kirjoja. Sekin on totta, mutta en kirjoita nyt tällä kertaa siitä.) Ei kannata ehkä lokeroida, että kuvaamisen pitää olla esimerkiksi luonto- tai katukuvausta. Ei kannata myöskään miettiä millä kameralla pitää mitäkin asioita kuvata. Tai milloin olisi aikaa lähteä kuvaamaan. On vapauttavaa vaan kuvata muiden hommien ohessa sillä kameralla mikä sattuu mukana olemaan. En tiedä tunnistatteko tuota yliajattelemisen ongelmaa ja jatkuvaa tarvetta puntaroida oman kameran hyvyttä verrattuna muihin, mutta itselleni ne ovat joskus olleet valokuvaamisen hidasteita. (Uskoisin, että moni tietää mistä puhun) Valokuvaprojektikin on minulle matka, jonka haluan kulkea, niin että projektin lopputulos selventää kokonaisuuden itsellenikin. Sitäkään on siis turha suunnitella liikaa etukäteen.

Yleensä näissä “kuvaan mitä huvittaa” -kuvissani olen mennyt täysin muoto edellä. Niistä on ainakaan yksittäisinä kuvina turha etsiä mitään sen syvällisempiä merkityksiä. Itselleni “kuvaan mitä huvittaa” -kuvat ovat aina värillisiä. Väri on tärkeä. Silloin kun sisältö on tärkein, värit menettää merkityksenä ja väreistä riisuttu mustavalkokuva tuo sisällön merkityksen ja tunnelman kenties paremmin esiin.

Hyvä valokuva on valokuva, josta itse pidät. Hyvää, huvikseen otettua valokuvaa ei tarvitse perustella kenellekään. Jos se aiheuttaa värinöitä sinussa itsessäsi, kuva ei ole turhaan olemassa.

Jätän tähän alle muutaman kuvan, jonka olen kuvannut viime aikoina vain huvikseni. (Yksi kuva on talvelta, mutta skannasin sen vasta eilen) Kuvissa voi olla jokin väri tai muoto joka on kiinnittänyt huomion. Tai vain jokin muisto, jonka olen halunnut säilyttää. Filmille ovat kuvattu kaikki, toki.