Olen kuin teflonpannu, johon saa otteen vasta kun sitä on kulutettu kunnolla.

Välillä tulee hyvä muistutus siitä, että yksin elämässä on vaikea pärjätä. En tarkoita, että yksin esimerkiksi siviilisäädyn puolesta vaan hengenheimolaisten. (Toki myös puoliso voi olla ja usein onkin hengenheimolainen). Viime viikonloppuna käytiin dokkariprojekti -ryhmän kanssa “luokkaretkellä” Tukholmassa. Itseasiassa ryhmiä oli kaksi ja koska ryhmät sekoittuivat matkan aikana niin hyvin, lopputuloksena päätimme yhdistää ryhmät. Itselleni tuli vahva tunne, että laivalla käydyt keskustelut olivat elämää suurempia ja en halunnut mennä edes nukkumaan. Päiväsaikaan kävimme läpi toistemme projekteja ja illalla oli virkistävää pitkästä aikaa humaltua toistemme seurasta ja jutella tosi syvällisiäkin asioita. En ole vuosiin kokenut sellaista tunnetta, että jonkun reissun jälkeen tulee sosiaalinen eroahdistus. Nyt jäin kaipaamaan näitä ihmisiä, joista monet olivat ihan uusia tuttavuuksia. Onneksi tapaamme vielä monta kertaa.

Olen välillä miettinyt miten moni ihminen ymmärretään täysin väärin. On niin helppoa arvostella vaikka naapuria, koska hän on vaikkapa niin hiljainen. Lapsen opettajakin on aivan ihme tyyppi, koska on koko ajan äänessä. Väitän, että hyvin harva ihminen on läpeensä paha ja jokainen on tutustumisen arvoinen. Oikeastaan ei kannattaisi ottaa riskiä olla tutustumatta lähellä oleviin ihmisiin. Se millainen ihminen pohjimmiltaan on, selviää monesti vasta myöhemmin. Ennemmin tai myöhemmin, riippuu ihan ihmisestä. Olen huomannut, että esimerkiksi minuun itseeni tutustuminen vie usein aika paljon aikaa. Olen kuin teflonpannu, johon saa otteen vasta kun sitä on kulutettu kunnolla. 

En ole erakko, mutta viihdyn itsekseni. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että jatkossa olen yhteydessä enemmän ystäviini ja kysyn heiltä “miten sinä voit?” Ja haluan humaltua tänä vuonna vielä monta kertaa. 

Jatkan tästä aiheesta vielä, mutta piti päästä nopeasti purkamaan fiilikset. Kuvituksena tuoreita valokuvia 12:34 -projektista.