Filmi on kuollut. Vai onko sittenkään?

Silloin tällöin minulta kysytään, miksi ihmeessä kuvaan filmille? Sanotaan, että se on kallista, LCD -näytöstä ei voi tarkkailla valotusta, filmiä joutuu vaihtamaan 36 kuvan välein eikä ISO -lukemaakaan saa muutettua kesken kaiken. Onko hommassa mitään järkeä vai onko kyse vain hipsuleiden nostalgian kaipuusta? Ei välttämättä, mielestäni.

Tässä yhdeksän syytä miksi itse kuvaan filmille:

1. Prosessin hidastaminen. Jos on kiire, filmi on tietenkin väärä valinta, mutta pitkäaikaisessa projektissa ja harrastamisessa prosessin hidastamisesta saattaa olla hyötyä. Kuvien editointi eli kuratointi eli valintaprosessi helpottuu kun katsot kuvia vasta viikkojen päästä “uusin silmin”. (Kehitän itse filmini 10-15rll erissä) Usein kuvaustilanteessa johonkin tiettyyn kuvaan tai tilanteeseen saattaa sokeasti rakastua ja voi olla että tämä rakkaus helpottaa vasta päivien päästä. Usein tämä palava rakkaus saa sinut yliarvioimaan omien kuviesi laatua.
2. Keskittyminen olennaiseen eli itse kuvaustilanteeseen. Digikameran LCD -näyttö on pahin vihollinen esim. katukuvauksessa. Juuri silloin kun tuijotat (turhaan) kameran takanäyttöä, saattaa tapahtua jotain kiinnostavaa. Kun ei ole näyttöä mitä tuijotella, keskityt itse kuvaamiseen enemmän.
3. Filmille kuvaaminen on halpaa. Pari konkreettista esimerkkiä: Olympus OM-1 kamera 35mm linssillä maksaa käytettyjen kameroiden liikkeessä noin sata euroa.  Digijärkkäri vastaavalla linssillä helposti pari tonnia. Tällainen manuaalitoiminen Olympus kelpaa Jason Eskenazillekin (mm. Guggenheim Fellowship), miksi ei siis sinullekin? Toisena esimerkkinä Leican digirunko: maksaa noin 6500 euroa ja samalla rahalla saat “vastaavia” (Leican) filmirunkoja noin 10kpl. Mustavalkofilmikään ei maksa kehityksineen kuin 3-4 euroa kun purkitat filmit ja kehität ne itse. Puhumattakaan siitä, että haluat kuvata keskikoon tai sitä isommalle filmille. Mamiya RB67 maksaa kolmisen sataa euroa linssin kanssa ja keskikoon digiperä kymmeniä tuhansia euroja.
4. Kuvaat vähemmän. Välillä määrän seasta löytyy myös timantteja, mutta useimmiten kuvaamisesta tulee harkitumpaa, jos joudut maksamaan jokaisesta ruudusta. “So you’re shooting. You say, “Yes. Yes. Maybe. Yes.” But you shouldn’t overshoot. It’s like overeating, overdrinking. You have to eat, you have to drink. But over is too much. Because by the time you press, you arm the shutter once more, and maybe the picture was in between.” – Henri Cartier-Bresson
5. Yhtenäinen ilme. Fanitan pitkäaikaisia dokumentaarisia projekteja, jotka saattavat joissain tapauksissa kestää vuosikymmeniäkin. Digikameroiden kennot muuttuvat, mutta filmi ei muutu miksikään ja hyvä filmikamera kestää sukupolvelta toiselle. Omistan täydessä tikissä olevan Rolleiflex -kameran, joka on valmistettu vuonna 1937. On siis mahdollista kuvata vaikka koko eliniän kestävä valokuvaprojekti, jonka ensimmäinen ja viimeinen kuva ovat täsmälleen saman näköisiä teknisesti.
6. Sattuma ja luova prosessi. Kuvaan itse filmikameralla aivan eri tavalla kuin digillä. Digikameran herkät kennot saa alitajuisesti aikaan sen, että kameralla ei tule kuvattua esimerkiksi hitailla suljinajoilla. Epäterävä digikuva näyttää tietyllä tavalla virheelliseltä useimpien mielestä, koska veitsenterävistä kuvista jopa hämärässä valaistuksessa on tullut arkipäivää. Filmikameralla annan luovuuden ja tekniikan tietynlaisen rajoittuneisuuden viedä ja usein kuvaan käsivaralta hitailla, esim 1/15 tai 1/8 suljinajoilla. “Virheiden” kautta saattaa joskus syntyä jotain ainutlaatuista. Rakastan virheitä!  Anton Corbijn kuvasi (taisi lopettaa uransa viime vuonna) tarkoituksella potretteja hitailla suljinajoilla, jolloin kuviin tulee aivan toisenlainen fiilis. Terävyys on mielestäni täysin yliarvostettu asia nykypäivän valokuvauksessa. Itse vedostan mustavalkokuvani suurennuskoneella omin käsin. Luova prosessi ei suinkaan pääty kuvan ottamiseen vaan usein ideoita tulee myös vedostusvaiheessa. Kuva saattaa alkaa “elämään” vasta suurennuskoneessa, kun sen kontrastia säädellään välillä rajustikin tai kun kuvaa valotetaan/varjostetaan paikallisesti. Toki samat temput voi tehdä tietokoneellakin, mutta mikään ei voita kunnon mustavalkovedoksen sävyjä, raetta ja fyysisyyttä. Mielestäni hyvä kuva tulee parhaiten oikeuksiinsa printtinä tai kirjan sivuilla.
7. Asioiden yksinkertaistaminen. Olen sitä mieltä, että asioiden/tekniikan yksinkertaistaminen antaa sijaa luovalle ajattelulle. Kun sinulla on kamera, jossa voit säätää ainoastaan aukkoa ja aikaa, keskität kaiken tarmosi sisältöön ja luovaan tekemiseen. BB King soitti yhdellä kitaralla koko uransa ja hänenkin neroutensa perustuu ainakin osittain välineen suvereeniin hallintaan. Aidot kermaiset soundit lähtee sormista, ei monimutkaisesta pedaalilaudasta.
8. Ajansäästö jälkikäsittelyssä. Kyllä, luit ihan oikein. Kodakilla ja Fujifilmillä on vuosikymmenten kokemus väreistä. Kun kuvaat värifilmille, värit yllätys yllätys tulevat kuvan mukana eikä sinun tarvitse kuluttaa aikaasi vekslaamalla erilaisia Lightroom presettejä. Skannaat filmin hyvällä skannerilla, säädät mustan ja valkoisen pisteen ja voilá, homma hoidettu. Yhtenä esimerkkinä tästä vaikkapa tämä Dave Hill:n Jeep Wrangler mainoskuvaussessio viime vuodelta. Videon lopussa Dave kertoo jälkikäsittely-prosessistaan.
9. Fiilisasioita. Itse ammattikuvaajana en voisi kuvitellakaan, että työpäivän jälkeen lähtisin kadulle kuvaamaan samoilla vehkeillä kuin töissä. Esim katukuvauksessa on pitkälti kysymys fiiliksestä, ergonomiasta ja muista henkimaailman judansseista. Kameran on toimittava kuin käden jatke. Oli kyse filmi- tai digikamerasta.

Valokuvaajan blogipäivitys ilman yhtään valokuvaa olisi kovasti tylsä, joten tässä muutama “työprintti” eli lähes liukuhihnalla vedostettu kuva tämän hetkisestä projektistani “The Family Man”. Valitettavasti vielä tässä vaiheessa kuvat on jouduttu logistisista syistä digitoimaan, mutta olen jo päättänyt, että julkaisen projektista kirjan sitten joskus.