Luonnosta ja luontokuvauksesta

Mun suhde luontoon on sellainen, että haluan siitä palasen joka päivä. Itselleni ei riitä, että asuisin betonikylässä ja pääsisin metsään vain muutaman kerran vuodessa. Haluan kuulla linnunlaulua joka päivä, katsoa kuinka jänikset ajavat toisiaan takaa ja oravat hyppivät puusta toiseen.

Voisi olettaa, että luonnosta nauttiva valokuvaaja olisi automaattisesti myös luontokuvaaja, mutta jostain syystä omalta osaltani tämä ei pidä juurikaan paikkansa. Suhteeni luontokuvaukseen on aina ollut ongelmallinen. Olen perinteisesti ajatellut, että luontokuvaukseen on mahdotonta tai vähintään erittäin hankalaa tuoda mitään uutta. Kaikki lintulajithan on kuvattu jo moneen kertaan ja maisemakuviinkin on jotenkin vaikea syttyä. Näin on varsinkin jos kuvat ovat yksittäisiä ja niistä puuttuu tarina ja konteksti. Ajatus. Ja vastaus kysymykseen: “miksi?”

Olin eilen tilaisuudessa, jossa Heikki Willamo puhui töistään ja juuri avautuneesta näyttelystään Salon taidemuseossa. Näyttely on itseasiassa kolmen taiteilijan yhteisprojekti, jossa on mukana Perttu Saksan dokumenttielokuva ja Kie von Hertzenin luoma äänimaailma. Höristin korviani Willamon kertoessa ihan muina miehinä siitä kuinka hänellä on vahva luottamussuhde erääseen peura-laumaan. Peurat luottavat häneen niin paljon, että hän on kykenevä tekemään näiden eläinten kanssa erilaisia valokuvaus-teknisiä kokeiluja. Siis hetkinen, miten kukaan ihminen pystyy tällaiseen? Peurahan on puhtaasti saaliseläin, jonka ei pitäisi luottaa kehenkään.. Suosittelen tutustumaan Willamon töihin ja käymään Salossa. Näyttely on vartavasten kuulemma rakennettu Salon veturitallin erikoislaatuiseen tilaan sopivaksi. Ja vaikka näyttely jossain vaiheessa tulee mm. Helsinkiin, se tulee olemaan taiteilijan itsensä mukaan ihan toisenlainen. Ei yhtä hyvä.

On täysin selvä homma, että Willamon suhde luontoon ja eläimiin on syvempi kuin itselläni. Toisaalta asia on omalta osaltani myös valinta; haluan pitää oman suhteeni luontoon “kepeänä” ja helposti lähestyttävänä. Siihen ei ensisijaisesti kuulu esimerkiksi se, että edes haluaisin tunnistaa mahdollisimman monta lintulajia. Pikemminkin haluan ajatella, että jokainen lintu on omissa silmissäni harvinainen. Toki luonnossa liikkuessa tietoakin kertyy, mutta en jotenkin pidä sitä oleellisena asiana. Willamon juttuja eilen kuunnellessani ymmärsin, mitä itseltäni puuttuu syttyäkseni luontokuvaukseen täysin. Halu sitoutua 100% asiaan. Ilman palavaa intohimoa luontokuvaus vain toistaa itseään. Olen enemmänkin vain luonnon tarkkailija enkä ymmärrä miten luottamussuhde eläimeen synnytetään. Ja olen yksinkertaisesti vain aivan liian laiska mennäkseni vuodesta toiseen, kerta toisensa jälkeen aamuyöllä piilokojuun kykkimään ja odottamaan.

Olen yrittänyt lintukuvausta monet kerrat. Viimeksi muistaakseni viime kesänä. Joka kerta aina kysyn itseltäni “miksi minä teen tätä?” ja en ole vielä löytänyt vastausta. Niin kauan kun en keksi syytä kuvata luontokuvia, luontoharrastukseni jatkukoon vain kepeänä tepasteluna kansallispuistossa tai omalla kotipihalla. En kuitenkaan poissulje sitäkään, ettenkö joskus vielä voisi löytää syyn kuvata luontokuviakin.