Miksi viihdyn missä vain?

Olen valokuvakirja-friikki. Ostan vähintään pari kirjaa kuukaudessa, mutta koitan haalia kirjahyllyyni nykyään määrän sijaan enemmän laatua. Dan Wintersin “Road to seeing” on uusin hankintani ja vaikka en ole vielä päässyt kirjassa alkua pidemmälle, tässä siitä yksi lainaus:

“I now find peace in the realization that millions of potential masterpieces happen each moment the world over and go unphotographed” 

Olin lauantaina vaimon, lasten ja tuttavaperheen kanssa koko päivän Linnnanmäellä ja edellinen lainaus pyöri siellä mielessäni. (Olen kova ajattelemaan, jopa yliajattelemaan.)  Aloin miettimään, että Lintsilläkin tapahtuu joka ikinen päivä jokin “ratkaiseva hetki”. Jotain josta valokuvaaja ollessaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja laukaistessaan kameran juuri oikealla hetkellä, saisi aikaan valokuvauksen historiaan jäävän merkkiteoksen. Kyse onkin vain siitä, näetkö valokuvaajana näitä asioita? Ja jos näetkin niin kykenetkö reagoimaan niihin riittävän nopeasti? Rauhoittava ajatus, koska sen mukaan et ole koskaan lähtökohtaisesti väärässä paikassa ja onnistuminen on kiinni vain itsestäsi.

Paljon on kyse myös tuurista. Mutta vanha viisaus sanoo, että sinä itse luot oman tuurisi. Jos jotain asiaa toistaa sinnikkäästi vuodesta toiseen, alkaa pikkuhiljaa asiat kääntymään niin päin kuin itse haluat. Katukuvauksessa tapahtuu välillä maagisia asioita. Joskus kenties toivot, että sinun kuvaasi sopisi nainen, jolla on punainen paita, jossa on pallokuvioita. Koska se esimerkiksi sopisi yhteen kuvan etualalla olevaan punaiseen pyörään jossa on vastaavanlaisia pyöreitä renkulakuvoita. Jos tarpeeksi paljon uskot, että kulman takaa tällainen nainen kohta astelee kuvaasi, se saattaa tapahtua! Kuulostaa huru-ukon puheilta, mutta kokeilkaa.

Valokuvaajan (varsinkin hieman kaupallisemman valokuvaajan) työssä kuvat usein suunnitellaan etukäteen ja AD:lta tulee paperille piirretty skissi tarkkoine spekseineen. Välillä kuvakulmat, jopa polttoväli/perspektiivi yms. määritellään hyvinkin tarkkaan. Jossain vaiheessa huomasin, että en enää itse kyennyt näkemään riittävästi asioita. Toteutin vain muiden toiveita. Aloin kuvaamaan kadulla. Halusin oppia näkemään asioita ja ylipäätään tekemään havaintoja maailmasta. Tästä lapsen kengissä olevasta, mutta alati kehittyvästä taidosta on ollut valtavasti hyötyä myös ammatillisesti.

Viihdyn nykyään missä vaan. Olen monesti vaimolle sanonut, että sinä ja lapset saatte päättää minne lähdetään kesälomalla. Oma harrastukseni eli maailman pienten tapahtumien dokumentointi onnistuu missä vain. Oikeastaan ajattelen asiat monesti nurinkurisesti: jos kaikki muut valokuvaajat lähtevät New Yorkiin tai Lontooseen, itse haluan mennä mielummin Porvooseen tai Fuerteventuralle. Kyse on siitä, että haluan tuoda tavallisista asioista esiin erikoisia tai kauniita näkökulmia. Voisin periaatteessa viettää kesälomani vaikka Espoossa. Tosin vaimolla saattaisi olla asiaan sanomista.

Tulisin hulluksi, jos joutuisin olemaan päivänkin ilman kameraa. Kamera on väline, jonka läpi itse tarkastelen maailmaa ja se on myös ainoa keino pysäyttää maailman tapahtumat edes hetkeksi verkkokalvolle. Paljon puhutaan myös siitä, että videokuvaus jossain vaihessa syrjäyttäisi still -kuvat. Näin varmasti tapahtuukin ainakin osittain, mutta katukuvauksessa en siihen oikein usko. Uskon vahvasti siihen, että valokuvaajan pysäyttämä ratkaiseva hetki kertoo enemmän kuin 25 freimiä sekunnissa. Myönnän olevani puristi. Vähän ehkä jäärä romantikkokin.

Kaikki jutussa olevat kuvat on kuvattu ihan viime aikoina. Filmille tietysti, Contax T3 pokkarilla ja Leica M6:lla.