Valokuvaa rakkaimpiasi
Aloin valokuvaamaan joskus vuosituhannen vaihteessa. (Jos valokuvausharrastuksen aloittamiseksi mielletään ensimmäisen järjestelmäkameran hankinta.) Homma lähti oikeastaan liikkeelle National Geographic -lehden kuvien ja valokuvaajien ihailusta. Varmasti jokaisella valokuvaajalla on ainakin jossain vaiheessa uraa ollut vahva halu vaikuttaa maailmaan omilla kuvilla ja tehdä jotain “isoa”. Sotakuvaajat vaarantavat oman henkensä saadakseen viestitettyä muulle maailmalle millaisia kauheuksia sodassa tapahtuu. Ylipäänsä “sankarivalokuvaajan” myyttiin on liittynyt se, että valokuvaaja menee paikkoihin joissa muut eivät käy ja näyttävät kuvillaan miten asiat ovat jossain toisaalla. Ja pyrkivät valokuvillaan vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin tai asenteisiin. Tässä ei ole mitään väärää. Valokuvauksen historia tuntee monta esimerkkiä, jotka ovat omalta osaltaan olleet vaikuttamassa esim. sotien päättymiseen. Kaikki tuntevat Meeri Koutaniemen valokuvat ympärileikatuista tytöistä Keniassa. Meerin valokuvat ovat vaikuttaneet paljon yleiseen keskusteluun tyttöjen silpomisesta. Valokuvalla voi muuttaa maailmaa.
Itselläni oli pitkään lievä identiteettikriisi valokuvaajana. Ajattelin, että en pääse toteuttamaan kunnolla itseäni liian pienissä ja tutuissa ympyröissä. Halusin “maailmalle”, jonnekin kauas, mutta käytännössä elämäntilanteeni takia se ei ollut mahdollista. Pitkään ajattelin, etten voi tehdä mielenkiintoisia projekteja kotikonnuillani. Silloin eli vahvana trendi lähteä ulkomaille toteuttamaan eksoottisia dokumentaarisia projekteja. Surullista kyllä, en juurikaan kuvannut edes omia lapsiani. Kuvasin vain töissä. Ajattelin että se on ihan okei, ettei suutarin lapsilla ole kenkiä.
Jälkeenpäin asia tuntuu täysin itsestäänselvältä, mutta jossain vaiheessa tajusin, että voin kuvata myös omaa perhettäni ja se voisi itseasiassa olla muidenkin mielestä kiinnostavaa. Itselleni läheiset ihmiset eivät ole läheisiä muille. Yleisösi näkökulmasta on yhdentekevää ovatko dokumentaarisen projektisi henkilöt itsellesi läheisiä. Päinvastoin, siitä on vain hyötyä, että kuvaat jotain mikä on läsnä joka päivä. Ainakaan se ei ole missään nimessä tylsää. Mitä henkilökohtaisempi dokumentaarisen projektin aihe on sinulle, sen parempi se on projektin yleisen kiinnostavuuden kannalta ja saat siitä silloin enemmän itsekin.
Vaikka nyt kirjoitankin lähinnä dokumentaarisen valokuvaprojektin näkökulmasta, läheisiä voi ja kannattaa tietysti kuvata ilman aikomustakaan näyttää kuvia ulkopuolisille. Valokuvat säilyvät muistoina senkin jälkeen kun aika meidät jättää. Olemme täällä maailmassa vain hetken.
Laitoin tähän kuvitukseksi muutaman otoksen omasta projektistani, jonka työnimi on muuttunut entisestä “The Family Man”:stä Klo 12:34 :ksi. Tuo maaginen kellonaika on ensimmäisen lapseni syntymäkellonaika. Yhteensä minulla on neljä lasta. Olin 34 vuotias kun nuorin lapseni syntyi. Olen asunut 12 eri asunnossa. Tuo kellonaika tupsahtelee esiin erikoisissa yhteyksissä. Aika usein sattumalta tarkistan kellosta ajan ja se on juuri tuo 12:34 Kerran lomalento perheen kanssa myöhästyi ja uusi koneen lähtöaika Fuerteventuralta Helsinkiin oli Klo 12:34 Täytyy myöntää, että silloin vähän pelotti.
Eric Kim: “Why you should photgraph your loved ones”
[youtube https://www.youtube.com/watch?v=zwZXbCICfRo&w=560&h=315]