Make America Kingdom Again
Brittinäyttelijä Stephen Fry kirjoitti Yhdysvaltain tiistaisen itsenäisyyspäivän kunniaksi mielenkiintoisen tekstin New York Timesin mielipidepalstalle.
Siinä hän muistutti, että Britanniasta irtaantumisen keskeisenä pontimena oli aikanaan halu päästä eroon kuninkaan vallasta ja etenkin suojautua yksinvallalta ja tyrannialta.
Siksi demokratia ja vallan kolmijako.
Yhdysvaltain presidentille muokattiin kuitenkin mittavat valtaoikeudet valtion päämiehenä, toimeenpanovallan ylimpänä käyttäjänä ja armeijan ylipäällikkönä. Presidentin yläpuolella ei ole ketään eikä mitään.
Fry muistuttaa amerikkalaisia Netflixin mainiosta The Crown -sarjasta, jossa Winston Churchill joutui hermostuneena alamaisena käymään kerran viikossa kuningatar Elizabetin luona selittämässä hallituksensa tekosia. Vanha valtiomies ja sotasankari joutui peruuttamaan selkä kyyryssä ulos huoneesta tapaamisen päätteeksi.
Fry kysyykin osuvasti: ”Jos katsomme 10 Downing Streetiä ja Valkoista taloa, niin kummassa maassa on perustuslaillisesti suurempi vaara tyrannian nousulle?”
Fry leikittelee ajatuksella, jossa Yhdysvalloillakin olisi joku kansaa yhdistävä taho, joka olisi päivänpolitiikan ulkopuolella ja joka muistuttaisi presidenttiä siitä, että hänkin on jonkun puoluetta ja henkilökohtaista valtaa korkeamman voiman palveluksessa.
Fry pohtii, mitä tapahtuisi, jos Yhdysvaltain presidenttikin joutuisi kerran viikossa käymään Washingtonin ulkopuolella Uncle Samin tai Aunt Samanthan kartanossa perustelemassa tekosiaan?
Fryn mielestä ajatus nykyisestä presidentistä peruuttamassa kumarassa Uncle Samin seurassa voittaisi mielikuvatasolla jopa itsenäisyyspäivän paraatit ja ilotulitukset.
Kuningaskunta olisi melko radikaali liike, mutta todennäköisesti nykyisen niin sanotun presidentin kausi pakottaa Yhdysvallat jonkinlaisiin muutoksiin presidentin valtaoikeuksissa. Tai vähintään selventämään vallan rajoja.
Aiemmin ei toki ole ollut tilannetta, jossa presidentiksi on valittu täysin moraaliton henkilö, joka laittaa jokaisessa asiassa itsensä ja omat taloudelliset ja egoistiset intressinsä etusijalle. Henkilöä, joka on valmis lokaamaan presidentin arvovaltaa joka päivä, kunhan kokee saavansa siitä jotain henkilökohtaista hyötyä.
Silti on käsittämätöntä, että presidenttiä ei koske suuri osa korruptiolaeista ja eettisistä säädöksistä, ja että hän kykenee rikastuttamaan itseään ja lähipiiriään ilman, että sillä on mitään juridisia seuraamuksia.
Trump on käytännössä sodassa oman maansa kansalaisia ja instituutioita vastaan ja käyttää kaiken valtansa omien jälkiensä peittelyyn ja alaistensa uhkailuun ja solvaamiseen twitterissä.
Kuvaavaa on, että vasta nyt, 241 vuotta itsenäistymisen jälkeen, Yhdysvalloissa selvitellään tosissaan esimerkiksi sitä, voiko presidentin tuomita rikoksesta ja voiko presidentti toisaalta armahtaa itse itsensä.
Lainoppineet kaivavat esiin pölyyntyneitä pykäliä korruptiosta, maanpetturuudesta ja nepotismista ja pohtivat, miten näitä tulisi tulkita Trumpin toimien suhteen.
Niin kauan kun asiat kulkivat omalla painollaan, tällaiseen hiustenhalkomiseen ei ollut mitään tarvetta.
Ehkä Trumpin kauden opetus lopulta on, että demokratiaa ja täyspäistä johtajaa ei voi pitää itsestäänselvyytenä, eikä tyranniaan tarvita kuningasta.