Kyllä ministeri tietää

Kun saimaannorpan suojelusta tulee puhe, ottaa maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila puheenvuoron ja kaikki muut vaikenevat. Tämä vaikeneminen koskee yhtä lailla ympäristöministeri Paula Lehtomäkeä kuin EU:n maatalouskomissaari Janez Potocnikiakin. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kukaan muu kuin Anttila ei tiedä tästä asiasta yhtään mitään, mutta Anttila tietääkin sitten kaiken.

Suomi sai toukokuussa EU:n komissiolta  virallisen huomautuksen saimaannorpan suojelusta. Sen mukaan Suomi ei ole riittävästi rauhoittanut norpan pesintä- ja elinalueita ja vähentänyt kalastuksen aiheuttamia norppakuolemia. Huomautukseen annettu vastine on komission käsittelyssä.

Eduskunta hyväksyi kesäkuussa lakimuutoksen, jonka perusteella verkkokalastus voidaan kieltää määräajaksi kokonaan, jos se on tarpeen norpan sujelemiseksi. Anttilan mukaan tätä lakimuutosta ei olisi tarvittu ollenkaan eikä sitä myöskään tulla soveltamaan. Se on täysin tarpeeton, koska Anttila itse on saanut sovittua kalastuksen vapaaehtoisesta rajoittamisesta. Viime keväänä verkkokalastus kiellettiin vapaaehtoisilla sopimuksilla kalastuskuntien kanssa noin kolmasosassa Saimaata norppien poikasaikaan. Ei tämäkään mikään huono saavutus ole, mutta toivoa sopii, että kieltoalue olisi laajempi.

Miksi jo hyväksytyn lain käyttäminen juuri tässä tapauksessa on niin vaikeaa? Meillähän on totuttu siihen, että havaituista ongelmista päästään kätevästi eroon säätämällä asiasta laki. Hyviä esimerkkejä on paljon. Prostituutio-ongelma lakaistiin näkymättömiin kieltämällä seksin osto, polkupyöräilijöiden turvallisuus taattiin kypäräpakolla ja kännykän käyttökielto ajon aikan poisti autoilijoilta merkittävän onnettomuusriskin. Näitä lakeja ei tosin ole tarkoitettukaan vakavasti otettaviksi, eikä näköjään ole kalastuskieltoakaan. Ministeri itse on estänyt sen käyttämisen.

Syynä on nykyhallituksen linja, jonka mukaan yksityinen etu ohittaa yleisen edun. Vanha marssijärjestys on käännetty päälaelleen, koska ennen asia oli täsmälleen päinvastoin. Norpan suojelussa ei ole kyse edes elinkeinoelämän eduista, vaan puhtaasti yksityisten maa- ja vesialueiden omistajien oikeudesta rajoittamattomaan virkistyskalastukseen. He saattavat tehdä sopimuksia määräaikaisesta kalastuskiellosta, mutta mikään mahti ei voi pakottaa heitä niitä noudattamaan. Laki siihen pakottaisi, mutta se ei Anttilalle sovi. Anttila edustaa jo väistyneeksi luulemaani ajattelua, jonka mukaan luonto kuuluu maanomistajille ja he saavat tehdä sille mitä haluavat. Niinpä kunnanjohtajan keväinen kalakeitto on tärkeämpi kuin mahdollisesti samoihin verkkoihin hukkunut kuutti.

“Tuntien tämän alueen taustat tänne istuisi erittäin huonosti pelkästään lailla tehty kielto”, sanoi Anttila komissaarille. Puuttumatta sen enempää Anttilan tietojen käsittämättömään laajuuteen totean vain, että harvoin on maassamme ollut näin kaikkitietävää ministeriä.

Myös kadonneeksi luulemani ympäristöministeri Paula Lehtomäki osallistui komissaarille järjestettyyn katselmukseen. Tapansa mukaan hän soitteli vaisusti toista viulua Anttilan takana myötäillen tämän näkökantoja, Hänen mukaansa tilannetta on nyt seurattava tarkkaan ja otettava myöhemmin kantaa mahdolliseen lain käyttöönottoon. Etelä-Savon maakuntaliiton johto ilmeisesti koostuu harrastajakalastajista. Maakuntaliiton mukaan norppaa on jo suojeltu ihan tarpeeksi.

Anttila ja Lehtomäki haluavat päästä historiaan ministereinä, joiden jarrutus aiheutti saimaannorpan sukupuuton. Melko kyseenalainen kunnia vain sen takia, että kavereiden harrastuksia ei haluta vaikeuttaa.