Leipää ja lämmintä

Ilomantsin perusturvalautakunta on merkinnyt tiedoksi tarkastuslautakunnan arviointikertomuksen vuodelta 2009. Sen mukaan vuodeosastolla on lämmin ilmapiiri ja potilaat ovat ilmeisen tyytyväisiä. Kuitenkin henkilöstöstä on jatkuva pula ja työuupumus kostautuu sairasteluina.

Tämä tuo taas mieleeni armeija-ajan, jolloin esimiehen kysymykseen ruuan laadusta piti aina vastata, että ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Tämä kuulostaa kuluneelta vitsiltä, mutta ainakin vuonna 1977 se oli täyttä totta. Kun nykyisin kysytään vuodeosaston pitkäaikaispotilaana olevalta vaatimattomalta vanhukselta, millaista hoito on, saa varmasti halutun vastauksen. On leipää ja lämmintä, ja mitäpä muuta sitä tarvitseekaan. Henkilökunnan ammattitaitoa ja ystävällisyyttä en kyseenalaista ollenkaan, ihmettelen vain, miksi tarkastuslautakunta on nähnyt aihelliseksi kirjoittaa tällaista lässytystä kertomukseensa.

Ilomantsi myös kilpailuttaa ensimmäistä kertaa vanhusten asumisen ostopalvelut, vaikka yksityisiltä yrityksiltä on ostettu noin 30 paikkaa vuodessa jo monen vuoden ajan. Lehtiuutinen ei kertonut mitään syytä siihen, miksi palvelut kilpailutetaan vasta nyt. Eikö kilpailuttamisen kynnysarvo ylittynyt aikaisemmin vai onko tähän asti ostaminen hoidettu laittomasti tuttujen kesken sopimalla? Tähän lienee ihan järkevä vastaus, mutta en minä viitsi ruveta perehtymään vieraan kunnan asioihin. Kunpahan kysyin. Ehkä tarkastuslautakunnan olisi kuitenkin ollut syytä paneutua tähän kysymykseen mieluummin kuin potilasilmapiiriin.

Ilomantsin kilpailutuksessa ollaan sikäli uudessa tilanteessa, että siinä on ensimmäistä kertaa mukana myös monikansallisia yrityksiä. Lisäksi saaduista tarjouksista kaksi on yrityksiltä, joilla ei edes ole tarvittavia toimitiloja. Ne lupaavat järjestää toimitilat sitten, kun pärjäävät kilpailussa. Tämä kertoo jo paljon siitä, millaisia viheltäjiä nykyisin on pyrkimässä osille yhteiskunnan kilpailuttamista ostopalveluista. Toimintaa ja toimitiloja ei ole, mutta ne luvataan järjestää sitten tarvittaessa.

Useimmille lienee ainakin hämärästi tuttu sana huutolaisuus. Se oli 1800-luvulla ja vielä pitkälle seuraavallakin vuosisadalla kuntien keino järjestää köyhien, mielisairaiden ja varattomien vanhusten hoito. Se oli virallisesti kiellettyä jo 1890-luvulta lähtien, mutta kiellosta ei piitattu vuosikymmeniin. Huutolaisauksuuni eli huutokauppa järjestettiin vuosittain julkisesti. Kunnanvaivainen astui vuorollaan esiin ja sitten alettiin tehdä tarjouksia. Tarjouskilpailun voitti se, joka lupasi elättää hoidokin kaikkein halvimmalla.

Vain vajaat sata vuotta yhteiskunta antoi välillä myös vaivaisille ihmisarvon ja hoiti heidät omalla kustannuksellaan itse ylläpitämissään laitoksissa. 1990-luvun lamasta lähtien ihmishuutokauppa on tehnyt paluun ja vauhti kiihtyy koko ajan. Julkiselta nöyryytykseltä ihmiset sentään säästetään, mutta periaate on muuten täysin sama: halvin tarjous voittaa. Tämä on markkinafundamentalismia kaikkein puhtaimmassa muodossaan, koska sairaat, vanhukset ja muuut vaivaiset ovat markkinoiden kannalta tuottamatonta ylijäämäväestöä. Heidät on vain yritettävä saatella kuolemaan mahdollisimman edullisesti.