Oikeusvaltion hautajaiset, osa II

Kolme päivää sitten kirjoitin huomenna voimaan tulevasta lakimuutoksesta, joka pääsääntöisesti estää rikosasioissa valittamisen alioikeuden tuomiosta hovioikeuteen. Saamani palautteen takia minun on pidettävä oikeusvaltiolle vielä toinenkin hautajaispuhe.

Oikeudenkäymiskaaren 25 a-luvun 6 §:n 1 momentti alkaa huomenna seuraavalla lauseella: Vastaaja tarvitsee rikosasiassa jatkokäsittelyluvan, jos häntä ei ole tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin neljä kuukautta vankeutta. Tämä viattoman näköinen lause tarkoittaa sitä, että valtaosasta alioikeuksien päätöksiä ei enää saa valittaa. Jatkokäsittelyluvan saa vain silloin, jos on syytä epäillä tuomion lainmukaisuutta.

Yllättävän monet ovat todenneet, että kyllä ensimmäisen oikeusasteen päätöksen pitää riittää, valittaminen on pelkkää asian pitkittämistä ja resurssien tuhlausta, josta hyötyvät vain asianajajat. Kuten aiemmin olen todennut, on oikeus saattaa asiansa ylemmän tuomioistuimen ratkaistavaksi yksi oikeusvaltion tunnusmerkeistä, mutta tämän tunnusmerkin katoaminen ei tunnu useimpia mitenkään vaivaavan. Otetaan sitten konkreettisempia esimerkkejä.

Rikoslain rangaistusasteikot ovat yllättävän laajat ja tuomiot samasta teosta saattavat vaihdella hyvinkin suuresti eri käräjäoikeuksissa. Yksi hovioikeuksien tärkeimpiä tehtäviä on yhtenäistää rangaistuksia; samanlaisista teoista on tuomittava samalla tavalla koko maassa. Tästä ei varmaan kukaan ole eri mieltä.

Törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen on sellainen rikos, johon saattaa syyllistyä ihan kuka tahansa ja ihan missä päin maata tahansa. Rangaistuksena siitä on säädetty vähintään 30 päiväsakkoa ja enintään kaksi vuotta vankeutta. Jos ja kun tuomiot vaihtelevat eri käräjäoikeuksissa, tekisi vaikkapa neljän kuukauden tuomion saaneen varmasti mieli valittaa varsinkin silloin, jos tietää jonkun toisen jossain muualla selvinneen samanlaisesta teosta pienellä sakolla. Valittaminen ei kuitenkaan enää huomenna onnistu ihan helposti, vaan siihen vaaditaan lupa. Jos käräjäoikeus on tuominnut lain mukaan, ei valituslupaa heru. Kannattaa siis syyllistyä rikokseen sellaisella paikkakunnalla, jossa rangaistuskäytäntö on lievempi kuin naapurissa. Nyt haudataan siis myös toinen tärkeä oikeusperiaate, yhdenvertaisuus lain edessä. Samanlaisista teoista ei välttämättä tuomita samalla tavalla.

Alioikeuksissa ratkaisuja tekevät yksi lainoppinut tuomari ja kolme maallikkolautamiestä. Jokaisella on äänestystilanteessa samanarvoinen ääni, joten periaatteessa lautamiehet saattaisivat tuomita tuomarin kannasta poiketen jopa vastoin lakia. Tällaisessa enemmän teoreettisessa tilanteessa valituslupa myönnettäisiin ja tuomio muutettaisiin, mutta siitä pitäisi ymmärtää valittaa kaksivaiheisesti. Ensin on haettava valitulupa ja vasta sen saatuaan pääsee valittamaan.

Valitusluvan hakeminen siis aiheuttaa yhden lisävaiheen muutoksenhakuun. Säästöä uudistuksesta ei koidu kenellekään, koska hovioikeuksien on tutkittava jokainen valituslupahakemus ja selvitettävä, myönnetäänkö lupa vai ei. Käytännössä tämä edellyttää kaiken oikeudenkäyntiaineiston läpikäymistä. Ihan samalla vaivalla voitaisiin koko asia käsitellä uudelleen.

Valittajalle yksi lisäporras tietää lisäkustannuksia, koska yksikään asianajaja ei tee valituslupahakemusta ilmaiseksi. Jos lupa saadaan, käynnistyy laskuri uudelleen itse valitusta laadittaessa. Valittaja maksaa, mutta maksuttomien oikeudenkäyntien tapauksessa maksajana on valtio. Säästäessään tuomioistuinten kustannuksissa valtio käyttää rahaa maksuttomien oikeudenkäyntien avustajanpalkkioihin.

Nyt minun on ihan pakko esittää tämä kysymys: Oliko eduskunnalla 24.6.2010 niin kova kiire kesälomalle, että kukaan ei edes huomannut, millainen lakimuutos tuli tehtyä?