Kaikki kukat kukkivat

Facebookin kautta silmiini osunut Suomen Sotilaallisen Isänmaallisen Puolueen sivu sai taas kerran miettimään, miten monella tavalla ihmiset yhteiskunnan voivat ymmärtää. Tämmöisestä “puolueesta” en ole ennen kuullutkaan, ja tuskin on kuullut moni muukaan. Täältä löytyy heidän julistuksensa: suunnitelma-suomen-sotilaallistamiseksi

“Puolueen” takana olevat henkilöt ovat yllättävän ujoja ottaen huomioon heidän jalot, ylväät ja suorastaan jumalalliset päämääränsä. Koko sivustolla ei mainita yhdenkään toimijan nimeä. Tyylistä päätellen kaikki saattaa olla yhden ainoan henkilön julistusta. Ainakin hän on laittanut asiat tärkeysjärjestykseen, koska on nähnyt tarpeelliseksi käyttää kokonaisen sivun kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanon yksityiskohtiin.

Perustelut julistuksen ehdottomalle totuudelle ovat malliesimerkki kehäpäätelmästä, jossa asia todistetaan oikeaksi sillä itsellään. Laitetaanpa se vielä näkyville:

Koska suomalaiset ovat kaikkia muita parempi kansa jokaisen isänmaallisen suomalaisen mielestä ja koska isänmaalliset suomalaiset ovat aina oikeassa koska he ovat isänmaallisia suomalaisia, ja koska suomalaisten paremmuus kaikkiin muihin kansoihin verrattuna on näin tullut vastaansanomattomasti todistetuksi.

Tämmöinen olisi muuten ihan kevyt kesäjuttu, mutta asia on melkoisen vakava. Tällaiset ihmiset monopolisoivat isänmaan ja katsovat yksinoikeudekseen tulkita, mikä on sen edun mukaista, vaikka heiltä puuttuvat siihen edellytykset. Vaatimuksensa he oikeuttavat suomalaisten jumaluuteen verrattavalla paremmuudella, joka todistetaan oikeaksi uhkaamalla vastaan väittäjiä väkivallalla.

Luin äskettäin Martti Issakaisen kirjan Happosen tapaus. Vuonna 1930 Heinäveden kunnallislautakunnan sosialidemokraattinen puheenjohtaja Onni Happonen vietiin väkivalloin keskellä kirkasta päivää valtuuston kokouksesta. Takaraivoon ammutun miehen ruumis löytyi kaksi vuotta myöhemmin parinkymmenen kilometrin päästä. Muiluttajina olivat muutaman tuntemattoman miehen lisäksi paikallisen suojeluskunnan johtajat nimismies mukaan lukien.

Pari vuotta myöhemmin tutkinnan ollessa kesken nimismies vaihtui. Uusi viranhaltija oli tunnettu suojeluskuntamies ja kommunistien pidätyksissa Helsingissä ansioitunut Valentin Soine. Hän ei liittynyt suojeluskuntaan, vaan tyytyi kannatusjäsenyyteen, koska halveksi esikunnan omaksumia menettelytapoja. Hänen mukaansa sinne oli pesiytynyt hurraa-isänmaallisia talonsa tärvänneitä nuoria isäntiä, jotka maksoivat kauppavelkansakin Maamme-laululla ja tappouhkauksilla.

Uusi nimismies saavutti pitäjän enemmistön luottamuksen, vaikka ahkerana pampunheiluttelijana ei siihen mitenkään pyrkinyt. Murhakin selvisi lopulta; siitä tuomittiin erään suojeluskuntapäällikön renki, joka myönsi syyllistyneensä hätävarjeluna tehtyyn tappoon kahdestaan erään vähämieliseksi todetun miehen kanssa. Muita ei kuulemma ollut paikalla, vaikka vainajan vieressä oli kymmenen paria rukkasia.

Voittekin miettiä ihan itse sitä, miksi yhdistelen jutussani tällaisia asioita.