Kumpujen yöstä

Muutama päivä siten törmäsin taas kerran nettikeskusteluun, jossa vaadittiin kovasti suojeluskuntien perustamista. Koko juttu oli tuttua tarinaa kumpujen yöstä. Suurin osa keskustelijoista oli juuttunut myyttiseen sankarikäsitykseen koko kansan armeijasta ja pieni osa oli lukenut pelkästään sisällissodan voittajan kirjoittamaa historiaa. Objektiivista käsitystä ei ollut kenelläkään, puhumattakaan sodan hävinneen osapuolen näkemyksestä.

Eivät minua häiritse nämä historiasta tietämättömät nettihöpöttäjät, mutta saman ilmiön olen huomannut myös virallisissa perinneyhdistyksissä. Ne väittävät ihan kirkkain silmin, että organisaatio oli nykypäivän reserviläisyhdistyksiin sekä metsästys- ja urheiluseuroihin verrattava koko kansan maanpuolustusjärjestö. Siellä ei eroteltu eri yhteiskuntaluokkia.

Tämähän ei pidä paikkaansa. Suojeluskunnat olivat sodan voittajapuolen organisaatio, jolla oli selvä yhteiskunnallinen tehtävä. Väitteeni perustelen vanhalla ja pölyisellä Suojeluskunta-asetuksella, joka annettiin 2.8.1918. Sen 2 §:ssä säädettiin jäsenten kelpoisuudesta näin:

Jäseniksi suojeluskuntiin otetaan sellaisia niihin pyrkiviä miehiä, joiden uskollisuuteen laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan voidaan luottaa ja jotka ovat täyttäneet 17 vuotta.

Asetuksen 8 §:n mukaan aluepäälliköstä ja neljästä vuodeksi kerrallaan valitusta jäsenestä koostuva paikallisesikunta otti jäseniksi sellaisia henkilöitä, joilla oli 2 §:ssä säädetyt ominaisuudet. Käytännössä paikallisesikunnilla oli vapaa harkintavalta jäsenten hyväksymisessä. Niinpä koko maassa ei ennen helmikuuta 1940 ollut yhtään suojeluskunnan jäsentä, jolla olisi ollut sosialidemokrattisen puolueen jäsenkirja. Ammatiltaan työmiehiä oli paljonkin, mutta heidän isänmaallisuutensa oli tarkasti tutkittu.

HS-kulttuuriarkiston nettisivulla 15.2.2001 arvioidaan Kari Selénin kirjaa Sarkatakkien maa, Suojeluskunta ja yhteiskunta 1918-44 näin:

Suojeluskunnan jäsenyys oli vapaaehtoinen, mutta ovet suljettiin koko vasemmistolta. Järjestö vaali kansakuntaa jakavaa, diskriminoivaa luonnettaan talvisotaan asti, kunnes helmikuussa 1940 syntyi laiha sopu SDP:n kanssa. Silloin suojeluskuntiin liittyi tuhatkunta sosialidemokraattia.

Ja päästetään vielä ääneen todellinen asiantuntija. Suojeluskuntien paikallisesikunnissa aiemmin toiminut Valentin Soine oli Heinäveden nimismies 1931-35 ja tutki kunnallislautakunnan esimies Onni Happosen (SDP) murhaa. Pyynnöistä huolimatta hän liittyi paikalliseen suojeluskuntaan vain kannattajajäseksi. Syynä oli järjestön ilmiselvä osallisuus murhaan, vaikka esikunnan jäsenten syyllisyydestä ei koskaan saatu näyttöä. Hän kertoo Martti Issakaisen teoksessa Happosen tapaus jäsenyyden yleisistä edellytyksistä näin:

Suojeluskuntaan kuulumista pidettiin siihen aikaan aivan itsestäänselvänä velvollisuutena, ja siitä oltiin kovin ylpeitä. Vähänkään epäilyttävää miestä ei joukkoon hyväksytty. Sukulaisenkin osanotto vuoden 1918 kapinaan riitti estämään pääsyn siihen. Näin oli myös valtion palveukseen, esimerkiksi poliisitoimeen pääsyyn nähden. Kuuluminen vaikkapa vain Työväen Urheiluliittoon esti sen.

Suojeluskunnat ovat historiaa ja sinne ne kuuluvatkin. Järjestön koulutukselliset ansiot kävivät kiistatta ilmi sodissa, mutta koko kansaa se ei koskaan edustanut. Turha asiaa on muuksi väittää.