Big Society
Brittikonservatiivien uusi yhteiskuntamalli Big Society kääntyy vähän vaikeasti suomeksi, mutta vaalien alla poliittisen kentän oikealla laidalla puhuttiin meilläkin yhteisöllisyydestä. Big Society-ajattelun mukaan hyvinvointiyhteiskunnan peruskivi ei ole julkinen sektori, vaan yhteisöllisyys. Hienosti ilmaistuna huonoimmassa asemassa olevista huolehtimiseen valjastetaan yritysten, vapaaehtoisten ja asukkaiden voimavarat.
Käytännössä kyse on heitteillejätöstä. Tämä kävi selvästi ilmi eilen illalla Yle:n Ulkolinjan ohjelmasta Thatcherin paluu. Maassa toteutettavat julkisen sektorin säästöt jättävät heitteille köyhät, työttömät, vanhukset ja vammaiset. Tämä ei tietenkään koske varakkaita vanhuksia ja vammaisia, joille on tarjolla laadukkaita palveluja markkinahintaan. Köyhille yhteiskunta kääntää tylysti selkänsä ja sanoo, että huolehtikaa itsestänne ja toisistanne.
Satuin juuri samaan aikaan lukemaan Pentti Haanpään vuonna 1935 kirjoittamaa novellia U.T.Qwist, joten nämä asiat sekoittuivat väkisin. Novellissa oman aikansa markkinauskovainen konttoristi Qwist uskoo ehdottomasti yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksilölliseen vapauteen. Ellei ihminen menesty, niin ainoa vika on hänessä itsessään. Taito ja työ saavat aina palkkionsa ja sosiaalinen lainsäädäntö kasvattaa yksilöitä yrittämättömyyteen, leväperäisyyteen ja laiskuuteen. Yhteiskunnallinen huoltotoiminta veltostuttaa ja jäytää yhteiskuntaa.
Qwistille käy huonosti. Hän menettää ensin työnsä ja sitten asuntonsa. Suhteita ja sukulaisia hänellä ei ole, eikä ajan kehittymätön yhteiskunnallinen turvaverkko ota häntä pudotuksessa kiinni. Hän ei voisi jalojen aatteidensa takia edes ottaa vastaan mitään yhteiskunnan almuja, koska on aina saarnannut niitä vastaan. Maailmansa romahdettua mies päätyy itsemurhaan.
Siinä olisi tarvittu sitä yhteisöllisyyttä, mutta yksinäisellä miehellä ei mitään yhteisöä ollut. Ne vähätkin ystävät ja morsian katosivat heti työttömyyden mukana. Ei sitä yhteisöä näyttänyt olevan dokumentissa haastatelluillakaan. He olivat työttömiä, vanhuksia ja vammaisia, joiden kaikki palvelut ja toimeentulo olivat katoamassa. Big Society näyttäytyi heidän silmissään vain kyynisenä säästämisenä, josta päättäjät suorastaan nauttivat. Suoraan sanottuna minustakin näytti, että haastateltu konservatiivipoliitikko nautti omista säästämisvisioistaan.
Kyllä yhteisöllisyys hyvä asia on, mutta ei sekään ilman rahaa toimi. Yksityinen hyväntekeväisyys ei riitä, eikä kukaan jaksa tehdä työtä pelkästä hyvästä sydämestä. Lisäksi tarvitaan ihan oikeasti se yhteisö. Ellei sellaista ole, lyöttäytyvät huono-osaiset yhteen. Sitten nähdään lisää mellakoita.
Näin on!
Laillista kollektiivista toimeentuloa takaavaa yhteiskuntatukeakin tarvitaan,
mutta mikään ei koskaan korvaa henkilökohtaisten ihmissuhteiden merkitystä.
Niitä pitää toki edistää eikä vähätellä! Ja parhaiten toimii ennakkoluulottomuuteen
perustuva luottamus ja uteliaisuus muukalaisuutta kohtaan!
Mitä alhaisemmissa palkkaluokissa ihmiset ovat, sitä suurempi näyttää olevan
keskinäinen solidaarisuus – jos nimittäin vähätuloinen duunarikin hyväksyy
mamun kaverikseen. Sitä älköön sanottako “neekerin nuolemiseksi” vaan
luonnolliseksi inhimillisyydeksi! Kuka voi koskaan päästä toimivaan yhteiskuntaan,
ellei tunnusta humanistisia arvoja edes siirtymävaiheessa?