Vapaaehtoinen pakko

Eilen eduskunnan välikysymyskeskustelussa puhe painottui vähän liikaa kuntauudistuksen pakkoon tai vapaaehtoisuuteen. Opposition mielestä hallitus pakottaa kuntia yhteen, mutta hallituksen mukaan tällaista ei kukaan ole sanonut.

Tämä keskustelu oli oikeastaan odotettavissa joka tapauksessa. Lisää eväitä siihen on kesän mittaan antanut  kuntaministeri Henna Virkkunen puheillaan valtion vakavasta ohjauksesta ja perälaudasta. Hän on sanonut painokkaasti, että kuntauudistus toteutetaan tämän hallituskauden aikana. Kaikki esteet raivataan pois ja valtionosuuksien kautta yhdistäminen tehdään kannustavaksi. Kyllä tällaiset puheet on helppo tulkita pakottamiseksi.

Pakko tai ei, niin kuntarajat tulevat muuttumaan. Minä en ole yksiselitteisesti asian puolesta enkä sitä vastaan. Tärkeintä on, että kunnat itsekin saavat sanoa sanottavansa ja niitä myös kuunnellaan. Kuntien yhdistämisen vastustajilla on kuitenkin joitain ihan huomionarvoisia perusteluja.

Yleensä väitetään, että suuret kunnat ovat tehokkaampia ja taloudellisesti kannattavampia. Tämä ei tutkimusten mukaan pidä paikkaansa. Kaikkein tehottomimpia ovat suuret ja pienet kunnat, mutta 20 000 – 40 000 asukaan kunnat toimivat parhaiten. Pieneillä kunnilla on taloudellisia vaikeuksia järjestää toimintaansa ja suuriin kertyy päällekkäisiä organisaatioita.

Ihan terveellinen on myös epäily pyrkimyksestä palvelujen yksityistämiseen. Suurten kuntien suuret yksiköt kiinnostavat yksityisiä toimijoita enemmän kuin pieni terveyskeskus. Yksityistäminen ei voi tulla kuntauudistuksen luonnollisena sivutuotteena, vaan se vaatii selkeän päätöksen. Se on puhtaasti poliittinen ja ideologinen valinta eikä talouden sanelema ratkaisu.

Uudistusten vastustajia syytetään myös tarrautumisesta nostalgiaan ja kunnanvaakunoihin. Tällaistakin henkeä on ilmassa, mutta poliitikot jos ketkä tietävät kyllä, miten suuri merkitys politiikassa yleensä on tunteilla.

Palvelutuotannosta tässä kuitenkin on oltava kysymys. Seinät ja organisaatiot eivät ole itseisarvoja, vaan pelkkiä välineitä. Yhdistäminen ei tähän asti ole aina sujunut erityisen hyvin. Jatkuvasti saa lukea vaikkapa Joensuuhun liittyneiden kuntien palvelutuotannon alasajosta. Palvelut keskittyvät kaupunkiin ja syrjäkylät jäävät lapsipuolen asemaan.

Kuntarajat ovat peräisin hevospelien ajalta, mutta nykyisin monet peruspalvelut pitää oikeastaan saada rollaattorimatkan päästä. Kunnan koolla ja nimellä ei siinä asiassa ole mitään merkitystä.