Erno Paasilinnan mukaan yhteiskunta on kuin metsä; turvallinen osaajalle, mutta eksyneet kiertävät kehää. Tämä pätee erityisesti viranomaisten kanssa tekemisissä olevaan kansalaiseen. Hallintolain mukaan päätös on aina perusteltava, perusteluissa on ilmoitettava mitkä seikat ja selvitykset ovat vaikuttaneet ratkaisuun ja lisäksi on kerrottava sovelletut lainkohdat. Jo lakia noudattamalla saadaan aikaan melkoinen metsä, mutta valitettavasti asiat ovat usein vielä huonommin.
Kun tavallinen asioistaan huolehtiva kansalainen saa miltä tahansa hallinnon instanssilta mitä tahansa asiaansa koskevan päätöksen, alkavat tulkintaongelmat. Jos päätös on hakemuksen mukainen, ei asiaa tarvitse sen kummemmin pohtia. Usein päätös kuitenkin sotii hakijan tervettä järkeä ja oikeustajua vastaan. Näin on aina silloin, kun jokin hakemus on hylätty ja päätöksen perustelut eivät lukijalle avaudu.
Ensin päätös on käännettävä virkakieleltä suomeksi. Kaikista hienoista tavoitteista ja kielen kehittämispyrkimyksistä huolimatta hallinnon kieli on yhä turhan monimutkaista ja koukeroista. Kaiken kruunaa viittaus lakipykäliin, joita ei kuitenkaan avata. Kansalainen joutuu siis itse etsimään, lukemaan ja tulkitsemaan ne lainkohdat. Se ei aina ole helppoa ammattilaisellekaan, saati sitten lakitekstiä ja oikeusjärjestelmää tuntemattomalle peruskansalaiselle.
Päätösten kankea muotoilu kertoo asenneongelmasta tai ymmärtämättömyydestä. Joko halutaan näyttää omaa ylemmyyttä tai sitten ei vain tajuta, että itselle selvä asia ei ole selvää tekstiä muille. Olen edelleen sitä mieltä, että jos joku ei osaa selittää asiaa ymmärrettävästi, niin hän ei luultavasti ole ymmärtänyt sitä itsekään.
Päätöksen mukana tulevat muutoksenhakuohjeet. Ne ovat tasoltaan hyvin erilaisia; vieläkin näkee sellaisia ohjeita, joiden sanamuoto näyttää olevan peräisin puolen vuosisadan takaa vaikka ne muuten ovatkin nykyisen lain mukaisia.
Valituksen laatiminen ei ole helppoa. Ei riitä, että kansalainen tuntee tulleensa väärin kohdelluksi. Hänen pitää osata ilmaista tuntemuksensa perustellusti ja mielellään yksilöityihin lainkohtiin vedoten. Tässäkin piilee ansa. Jos erehtyy vetoamaan väärään lainkohtaan tai ei onnistu muuten perustelemaan vaatimuksiaan kunnolla, tyrmää helppoa voittoa hakeva virkamies valittajan heti. Hänen tarvitsee vain todeta, että vaatimuksia ei ole yksilöity riittävästi tai ei ole kerrottu, mitä lainkohtaa vastaan päätös sotii. Se on vähän sama kuin sanoisi valttajaa tyhmäksi.
Juristiltahan apua saa, mutta se taas maksaa. Aina ei apua saa sieltäkään. Virkamiehenä ollessani sain kerran eteeni asianajajan kaupunginhallituksen päätökseen laatiman valituksen. Tämä poikkeusyksilö oli jotenkin onnistunut läpäisemään hallinto-oikeuden tentin ymmärtämättä kunnanvaltuuston, kunnanhallituksen ja lautakunnan välisiä eroja ja toimivallan rajoja.
Että miksikö minä nyt tämmöisiä mietin? Olen viettänyt aika monta vuotta sekä laatimalla näitä päätöksiä että vastapuolena lukemalla toisten kirjoittamia tekstejä. Päätösten määrä lisääntyy koko ajan ja samalla lisääntyvät myös valitukset. En tiedä kuinka paljon koulussa nykyisin kansalaisen perustaitoja opetetaan, mutta ihan varmasti opetusta pitäisi lisätä. Ja virkamiehet pitäisi kerran vuodessa istuttaa äidinkielen asiatyylin kurssille.
Suomessa virkamiesten kelpoisuusvaatimukset ovat hyvin laveat ja hyvin harva kunnankin hallinnossa työskentelevä on koskaan suorittanut tunninkaan hallinnollista koulutusta syventävistä kunnallishallinnon, kunnallispolitiikan, kunnallisoikeuden, sopimusoikeuden , hallinto-oikeuden yms. opinnoista puhumattakaan. Valintatilanteessa päättäjillä ei ole hajuakaan, millainen henkilö parhaiten menestyisi kyseisessä tehtävässä ja valintakriteerit on yleensä aivan hatusta; kenen tuttu, millainen naama, kuka ehkä suosittelee, sattuuko olemaan paikkakuntalainen ja puhuuko muuten mukavia. Jos esimerkiksi otetaan vaikkapa kunnanjohtaja, joka toimii kunnanhallituksen esittelijänä ja jolle on määrätty kunnan etujen kaikkinainen valvonta ja jonka muutoinkin tehtävässään tulee omata hyvin monipuoliset taidot niin juridiikasta kuin taloudestakin kaikkine ulottuvuuksineen, niin pätevyysvaatimuksina sitten kuitenkin vain ” ylempi korkeakoulututkinto”. Siten esim teologit, kemistit, insinöörit, lääkärit, terveystieteilijät ,matematiikan lehtorit ja kielten opettajat kaikki ovat samalla viivalla tehtävään, josta eivät ymmärrä ainakaan koulutuksensa perusteella yhtään mitään. Valtion hallinnossa tilanne on ehkä toisin, mutta kunnissa meno on villin lännen meininkiä; hallintovirkoihin voi tulla valituksi kuka tahansa taidoistaan riippumatta. Eipä siis ihme, että ongelmia riittää kuten blogissa edellä todetaan ja kuten erästä pohjois-karjalaisesta esimerkkikunnasta näillä sivuilla on riittämiin kertomuksia hallinnon alkeidenkin täydellisestä hallitsemattomuudesta. Hyvä hallinto on erittäin vaativa taitolaji, ja siinä menetyvät vain asiansa osaavat ammattitaitoiset henkilöt. Puoskarointi ei kuulu hallintoon, mutta se taitaa olla vallitseva tyylilaji monissa kunnissa.
Jes! Jes! Jes! On lohdullista ja toivoa herättävää, että joku, joka tuntee ja tietää SEKÄ kunnallishallintoa ETTÄ lakia, sentään tajuaa maallikon tilanteen.