Paluu sääty-yhteiskuntaan

Kontrollia ja ihmisten kaikinpuolista vartiointia pidetään vasemmistolaisten touhuna. Ei se niin ole. Se on yhteiskunnan oikeistolaistumisen ja eriarvoistumisen merkki. Kun taloudellinen ja poliittinen valta keskittyvät yhä harvempien käsiin, nämä harvat rakentavat turvakseen yhteiskunnan tehokkaan valvontakoneiston. Historiakin sen osoittaa.

1590-luvun lopulla käytiin Nuijasotana tunnettu talonpoikaiskapina. Sen jälkeen sääty-yhteiskunta kehittyi hämmästyttävän nopeasti. Poliittinen ja taloudellinen valta keskittyivät harvalukuisen aatelin käsiin ja alamaisten ainoa tehtävä oli toimia järjestelmän maksajana ja ylläpitäjänä.

Tällainen yhteiskunta vaatii toimiakseen ankaran kontrollin ja ankarat lait. Kun maallinen laki ei riittänyt, julisti Kaarle IX vuonna 1609 Mooseksen lain toissijaiseksi oikeuslähteeksi. Jos laki ei tuntenut jotain rikosta ja siitä määrättävää rangaistusta, luki tuomioistuin Vanhaa Testamenttia. Sieltä löytyi ja löytyy yhä edelleen valtava määrä rikoksia, joista kuolema on ainoa rangaistus. Tätä noudatettiin kirjaimellisesti.

Koska pienen joukon täytyi johtaa ja hallita massoja, oli kontrollin oltava tehokas. Sitä se olikin ja se ulottui aivan kaikkiin elämänaloihin. Nykyihmisestä tuntuu huvittavalta, kuinka innokkaasti kirkko ja maallinen esivalta etsivät ja rankaisivat vaikkapa salavuoteuteen syyllistyneitä tai jumalanpalveluksesta pinnaajia. Aikalaisista se ei ollut erityisen huvittavaa.

Kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat, niin kontrolli kiristyy, rangaistukset ankaroituvat ja sääty-yhteiskunta palaa takaisin muodossa tai toisessa. Näin sanoi oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Heikki Ylikangas jo opiskeluaikoinani.

Yhä useammat vaativat ankarampia rangaistuksia, jopa kuolemantuomiolla on omat kannattajansa. On helppoa aloittaa yleisesti erityisen paheksuttavista rikoksista, mutta siitähän se aina alkaa. Kun ns. kansalaismielipide saadaan hyväksymään suunnilleen lynkkausmeininki, niin silloin alkaa suunta olla selvä. Rangaistusten ankaroittamista on odotettavissa kautta linjan.

Nykyajan alinta kastia ovat kerjäläiset, toimeentuloluukun väki, pitkäaikaissairaat, vanhukset, alkoholistit ja yleensä syrjäytyneet. Näille ryhmille on yhteistä se, että he ovat yhteiskunnan alimmalla portaalla ja niinpä heihin saa kohdistaa melkeinpä mitä tahansa kontrollikeinoja. Ilmaiseksi tehtävä työ nähdään kuntouttavaksi ihmelääkkeksi kuten ennen, kun irtolaisia tuomittiin pakkotyölaitoksiin.

Lainsäädäntö suosii hyväosaisia ja polkee syrjäytyneitä. Hyvätuloisilla on jo kauan ollut terveydenhuollossa yhteiskunnan tukema maksullinen ohituskaistansa ja köyhä kuolee leikkausjonoon. Varakkaalla vanhuksella ei ole hätää, mutta kansaneläkkeen varassa elävä laskee joka sentin tarkasti. Toimeentulotuki ei enää ole perusoikeus, vaan yhteiskunnan kustannuksella loisimista. Elinkeinoelämän johtajat vaativat eläkeiän nostamista ja jäävät itse eläkkeelle alle kuusikymppisinä.

Tavallisia työssäkäyviä kontrolloidaan myös arveluttavin keinoin. Eräs yksityistetty terveysasema puhallutti kaikki sairauslomaa hakevat, kunnes eduskunnan oikeusasiamies siihen puuttui. Tarkoitus lienee ollut karsia joukosta alemmalle portaalle pudotettavia, jotta muutkin pysyisivät varpaillaan.

Nyt huomasin itsekin olleeni väärässä. Ei sääty-yhteiskunta ole tulossa takaisin. Me elämme siinä jo.