Rikkaat, köyhät ja rikoslaki

Historiasta opimme sen, että emme opi historiasta mitään. Jokainen silmät auki katseleva on nähnyt jo parikymmentä vuotta, että tuloerot kasvavat ja köyhyys lisääntyy.Tämä ei tietenkään ole mikään luonnonlaki, vaan johdonmukaisen politiikan tulos. Sen politiikan taustalla on puhdas ja alaston ahneus. Koska alaston ahneus on irvokkaan ruma, on se puettu milloin minkäkin nimisen teorian ja ideologian kaapuun.

Valumisteoria on hyvin suosittu. Sen mukaan mitä enemmän hyvää kertyy rikkaimpien pöydälle, sen enemmän pöydältä valuu yli myös köyhemmille. Tätä typeryyttä kutsutaan jatkuvan kasvun ja keskittämisen ideologiaksi. Kaikki tietävät hyvin, ettei siltä pöydältä mitään valu, vaan pöytää suurennetaan tarpeen mukaan ja sen reunoja korotetaan valumisen estämiseksi.

Kuilu hyväosaisten ja köyhien välillä on kasvanut jo niin suureksi, että useimmat rikkaat eivät tunne yhtään köyhää. Tunne kuulumisesta ihan eri ihmislajiin aiheuttaa sen, että hyväosaisten myötätunto huono-osaisia kohtaan rapautuu. Ihan yleisesti puhutaan, että laiskana loisivien sosiaalietuudet ovat liian suuria ja työttömät lekottelevat kotonaan toisten rahoilla. Hyvinvoivat eivät enää halua rahoittaa sosiaaliturvaa.

Tässä piilee vakavan yhteiskunnallisen kriisin siemen. Jos hyväosaiset katsovat voivansa sanoutua irti yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan, niin eivät ne velvollisuudet silloin sido enää huono-osaisiakaan. Välinpitämättömät rikkaat tulevat saamaan kimppuunsa toisen laidan piittaamattomat.

Tähän yhteiskunnalla on perinteisesti vain yksi ratkaisu: kontrollin kiristäminen ja rangaistusten ankaroittaminen. 1600-luvun alussa Ruotsista tehtiin hyvin nopeasti ohuen yläluokan taloudellisesti ja poliittisesti johtama maa. Mahdolliset kapinat tukahdutettiin Nuijasodan kokemusten viisastuttamina etukäteen. Kaarle IX määräsi jo vuonna 1609 Mooseksen lain otettavaksi tuomioistuimissa toissijaiseksi oikeuslähteeksi. Kun rikoslaista ei löytynyt sopivaa pykälää, tuomittiin suoraan Vanhan Testamentin mukaan.

Tämä ei tietenkään onnistu enää nykyaikana, mutta oppia voidaan ihan hyvin ottaa 1920-luvun Suomesta. Sisällissodan jälkeinen vuosikymmen oli rikoslain ja rangaistuskäytäntöjen kannalta synkkää aikaa. Rangaistuksia ankaroitettiin kautta linjan, suojeluskunnat toimivat ihan virallisena kontrolliorganisaationa, kieltolaki teki tavallisista kansalaisista rikollisia, työnantajien mustat listat olivat julkisia, reaalipalkat olivat säänneltyjä ja lakonmurtajat toimivat valtiovallan siunauksella. Kontrolli oli siis ennennäkemättömän tiukkaa.

Miten tämä hyppäys historiaan liittyy nykyaikaan? Siten, että rangaistusten ankaroittaminen on käynnissä koko ajan. Tämä suuntaus on jo alkanut, mutta ette te sitä huomaa. Te päinvastoin kannatatte sitä. Ankaroittaminen näet aloitetaan aina sellaisista rikostyypeistä, joista annettavat kovemmat rangaistukset yleinen oikeustaju hyväksyy. Seksuaalirikoksista on aina turvallista aloittaa, koska silloin kukaan ei vastusta. En edes minä.

Seuraavana ovat vuorossa väkivalta- ja omaisuusrikokset. Juuri omaisuusrikoksista annettavien rangaistusten ankaroittamiseen tällä kaikelle pyritäänkin, koska köyhien joukot pelottavat rikkaita ihan syystä.

Vallanpitäjät haluavat turvata valtansa ja rikkaat omaisuutensa. Se onnistuu lainsäädännön avulla, koska poliittinen valta on siellä missä taloudellinenkin valta. Muistakaapa tämä, kun seuraavan kerran kuulette oikeusmninisteriön asettaman työryhmän ehdottamasta rangaistusten koventamisesta.