Maailma ei muutu

– Minä olen yhden asian huomannut niissä kumminkin. Ne puhuu omista asioistansa aina niin kuin ne olisivat Suomen asioita: Meidän maanviljelyksemme ei kestä sitä. Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla. Kansamme toimeentulo ei salli työajan lyhentämistä. Teki niitten mieli mitä hyvänsä, niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. No, kyllä ne siinä oikeessa ovat. Niitten yhteiskunta tää onkin ja niitten Suomi tää onkin.

Näin mietti Pohjantähden Akseli Koskela ennen sisällissotaa. Hänelle “ne” edustivat lähinnä pappilan herrasväkeä, mutta yleisemmin myös muita säätyläisiä ja niitä, joilla oli valta päättää asioista. Nämä päättäjät hän rinnasti ruokittaviin, pestäviin ja puettaviin ruotivaivaisiin, jotka irvistelevät ja sylkevät elättäjänsä silmille.

Eipä ole maailma paljon muuttunut niistä ajoista. Yhä vieläkin joittenkin omat asiat näyttäytyvät koko kansakunnan asioina. Suomen talous vaatii työurien pitentämistä alusta, keskeltä ja lopusta. Kansamme toimeentulo ja hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito edellyttävät palkkojen alentamista ja työehtosopimusten yleissitovuuden poistamista. Isommat osingot ja pääomatulojen kevyt verottaminen ovat maan etu, kansamme etu ja yhteiskuntamme etu. Kun eniten ansaitsevien tulot kasvavat, niin valumisteorian mukaan siltä pöydältä valuu hyvinvointia myös huonompiosaisille.

Akselin aikoihin verrattuna maailma on sen verran muuttunut, että synnynnäisiä säätyeroja ei ole. Taloudelliset erot sen sijaan kasvavat jatkuvasti ja siitä seuraa myös jonkinlaisen sääty-yhteiskunnan paluu. Kun Akselin lapuudessa taksvärkkipäiviä lisättiin pappilan lasten säädynmukaisen koulutuksen turvaamiseksi, niin Jussi Koskela käski poikansa navettaan sontaa luomaan. Heidänkin piti oppia säätynsä mukaiseen työhön. Samaa työnjakoa ajatellevat ne, jotka ovat ruvenneet puhumaan yliopisto-opintojen saamisesta maksullisiksi.

Mika Waltari sanoi jotenkin niin, että ei ihminen muutu. Upota hänet veteen, niin vaatteidensa kuivuttua hän on täsmälleen samanlainen kuin ennenkin.