Otolliseen maaperään

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero ehdotti vapaaehtoisia kodinturvajoukkoja varsinkin syrjäseuduille toimimaan poliisin apuna. Nämä joukot toimisivat ikään kuin poliisin silminä ja korvina yhteisöllisyyden ja toisista välittämisen hengessä. Heillä voisi olla tunnistettava puku, mutta ei aseita eikä voimankäyttöoikeutta.

Paateron ehdotus lankesi otolliseen maaperään. Varsinkin netissä päivystävät löyhäpäät innostuivat ajatuksesta suunnattomasti, mutta eivät missään yhteisöllisyyden ja välittämisen hengessä. He haluavat päästä jonkun kimppuun.

Jo eilisen päivän aikana oltiin käymässä järjestäytyneenä joukkona ainakin antifaa ja yleensä punikkeja vastaan jatkamaan vuonna 1918 kesken jäänyttä työtä. Lisäksi haluttiin tietenkin rynnätä suvakkeja vastaan sekä aloittaa joukolla keskustelu Karjalan väkivaltaisesta palauttamisesta kodinturvajoukkojen avulla.

Eniten haluttiin käydä maahanmuuttajia vastaan. Muuan kunnanvaltuutettu Länsi-Suomesta oli sitä mieltä, että maahanmuuttajilla on jo järjestäytyneitä kaarteja, joten vastapainoksi tarvitaan oma järjestyskaarti. Tämä jonkun Vili Vilperin innostus oli sieltä tavallisimmasta päästä:

Jotenkin minusta tuntuu, että Paatero ei tunne yhteiskunnallista todellisuutta. Kodinturvajoukkoihin hakeutuisivat ensimmäisenä juuri nämä tärähtäneet. Heidän sydämensä halajaa jonkinlaista laillista oikeutusta päästä käyttäytymään väkivaltaisesti. On ihan varmaa, että jossain päin syntyisi ruumiita ja hyvä tarkoitus kääntyisi nopeasti päälaelleen.

Ihan yleisesti haluttiin palauttaa Suojeluskunnan nimi ja toimintatavat. Yllättävän monet tuntuvat edelleen luulevan, että Suojeluskunta oli pelkkä maanpuolustus- ja urheiluseura. He eivät tunne historiaa eivätkä tiedä 2.8.1918 annetun Suojeluskunta-asetuksen sisältöä.

Asetuksen 2 §:ssä säädettiin, että jäseniksi suojeluskuntiin otetaan sellaisia niihin pyrkiviä miehiä, joiden uskollisuuteen laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan voidaan luottaa ja jotka ovat täyttäneet 17 vuotta.

Asetuksen 8 §:n mukaan paikallisesikunta, joka koostui aluepäälliköstä ja neljästä vuodeksi kerrallan valitusta jäsenestä, otti jäseniksi sellaisia henkilöitä, joilla oli 2 §:ssä säädetyt ominaisuudet. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että paikallisesikunnilla oli vapaa harkintavalta jäsenyyden suhteen. Niinpä koko maassa ei ennen vuotta 1940 ollut yhtään suojeluskunnan jäsentä, jolla olisi ollut ainoan laillisen vasemmistopuolueen sosialidemokraattien jäsenkirja.

Tekisi mieleni kaivella lisää historiaa ja muistuttaa vajaan sadan vuoden takaisista kaarteista, mutta antaa olla. Vähemmälläkin tulee selväksi, että Paateron hyväuskoinen ajatus ei tule toteutumaan järkevällä tavalla. Hänen kannattaisi yrittää hankkia poliisille lisää resursseja sen sijaan, että ehdottelee kansalaisten turvakaarteja. Tai ehkä hän on niin ovela, että tekee sen juuri tällä tavalla.