Rahalla tai selkänahalla

Hallitus on tänään antanut lakiesityksen syyteneuvottelusta. Sen mukaan tulevaisuudessa syyttäjä ja rikoksesta epäilty voisivat tehdä yhdessä tuomioesityksen, joka käsiteltäisiin tuomioistuimessa normaalia oikeudenkäyntiä kevyemmin.

Syyteneuvottelua sovellettaisiin vain sellaisiin rikoksiin, joiden maksimirangaistus on alle kuusi vuotta. Näin sitä ei voitaisi soveltaa esimerkiksi törkeisiin huumausainerikoksiin. Myös henkeen ja terveyteen kohdistuneet rikokset jäisivät soveltamisalueen ulkopuolelle.

Tämä etukäteen syyttäjän kanssa sopiminen on meille tuttua amerikkalaisista lakisarjoista. Niissähän aina tehdään diilejä, joissa roisto tunnustaa jonkin pikkurikoksen ja lisäksi käräyttää vielä häijymmän rikostoverinsa. Tästä hänet palkitaan etukäteen sovitulla lievemmällä rangaistuksella.

Meille tällainen on vierasta ja olisi saanut sellaisena pysyäkin. Tämä järjestely tarkoittaa näet sitä, että syyttäjä ja syytetyn asianajaja sopivat tunnustettavan rikoksen ja siitä määrättävän rangaistuksen. Tuomioistuin vain siunaa tehdyn sopimuksen. Käsittely on nopeaa ja osapuolet tyytyväisiä, mutta oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus lain edessä kärsivät.

Käytännössä rangaistus riippuu yksinomaan rahasta. Rikas pystyy palkkaamaan parhaat asianajajat, jotka pystyvät neuvottelemaan edullisimman sopimuksen. Rikas maksaa rahalla, köyhä selkänahalla.

Lakia ehdotetaan muutettavaksi myös niin, että syyttäjä voisi jättää syytteen nostamatta, jos useasta rikoksesta epäilty tunnustaisi jonkin rikoksen.

Talousrikollisen kannattaa siis tulevaisuudessa kiirehtiä tunnustamaan jokin pikkurikos siinä toivossa, että isompien juttujen tutkinta loppuu siihen ja tapaus viedään nopeasti oikeuteen.

Tunnustuksen hyväksymisessä näytöksi pitää tietysti muistaa historian opetukset. Suomessa oli vuoteen 1947 käytössä legaalinen todistusteoria, jonka mukaan langettavaan tuomioon riitti joko tunnustus tai kahden jäävittömän todistajan yhtäpitävä kertomus. Tunnustus tai kaksi todistajaa olivat siis täysi näyttö, yksi todistaja vain puoli näyttöä. Puoli näyttöä vapautti syytetyn. Loppuaikoina asia ei enää ollut näin yksioikoinen, vaan mukaan oli tullut paljon nykyisen vapaan todistusteorian elementtejä.

Vielä 1800-luvulla legaalinen todistusteoria oli ehdoton. Jäykkä ja kaavamainen menettely aiheutti tietenkin melkoisia ylilyöntejä puolin ja toisin. Virkavallan intressissä oli saada mieluummin tunnustus kuin tutkia hankalia ja monimutkaisia tapahtumia ja etsiä niille todistajia. Vanhat tarinat poliisin hakkaamista tunnustuksista eivät varmasti ole vailla todellisuuspohjaa.

Toisaalta taas monia tunnettuja rikollisia ei saatu millään tuomittua, koska tunnustusta ei herunut ja todistajat peloteltiin hiljaisiksi. Näyttö ei riittänyt vaikka tuomioistuimia avustavat papit kuinka pelottelivat iankaikkisella kadotuksella.

Varovainen siis pitää olla ennen kuin tunnustus hyväksytään näytöksi. Pelkäksi näytöksi sitä ei saa hyväksyä milloinkaan, vaan sen täytyy aina olla myös uskottava. Muuten minäkin voisin tunnustaa vaikkapa Tulilahden kaksoismurhan ja saada siitä rangaistuksen, vaikka olin rikoksen tekohetkellä puolitoistavuotias.

Esityksen mukaan syyte voitaisiin jättää nostamatta myös silloin, jos asian käsittelystä aiheutuvat kustannukset olisivat selvässä epäsuhdassa asian laatuun ja mahdollisesti edessä olevaan rangaistukseen. Syyttäjällä olisi aina velvollisuus perustella syyttämättäjättämispäätöksensä.

Sisäministeriön mukaan uudistukset vähentävät rikostutkinnan työmäärää vuodessa 30 henkilön työpanoksen verran. Rahallisesti säästöksi lasketaan 1,6 miljoonaa euroa.

Luovumme siis oikeudenmukaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta lain edessä 1,6 miljoonan euron vuosittaisen säästön takia.