Huutolaisten paluu

Viettävät he päivänsä joutilaisuudessa ja työttöminä, laiskoina ja välinpitämättöminä katsellen heitä ympäröivää siveetöntä alhaisuutta. He näkevät kyllä aineellisen puutteensa, vaan että itse ovat siihen syypäät, sitä harvat heistä huomaa.

Näin kirjoitti Aamulehti vuonna 1884 vaivaistalon asukkaista. Jos tuo teksti muutettaisiin nykypäivän kirjoitusasuun, niin se voisi olla peräisin miltä tahansa verkon keskustelupalstalta tai jopa poliitikkojen suusta. Nykyisin sanotaan, että työttömät makaavat laiskuuttaan kaiket päivät kotisohvalla syrjäytymässä ja kaljaa litkimässä veronmaksajien kustannuksella.

Ajan henki näyttää olevan paluu 130 vuoden takaiseen, jolloin köyhät olivat köyhiä ihan omasta syystään ja tarvitsivat valvontaa ja kuria.

Vuoden 1852 vaivaishoitoasetus vahvisti köyhille oikeuden saada seurakunnilta apua, periaatteessa kuitenkin työtä vastaan. Ensisijaisesti apua tarvitsevien oli määrä turvautua lähisukulaisiinsa. Periaatteessa jokaisella oli kuitenkin oikeus jonkinlaiseen elantoon.

Sitten tulivat 1860-luvun suuret nälkävuodet ja köyhien määrä räjähti käsiin. Samanaikaisesti lisääntyi kritiikki köyhäinhoitoa kohtaan. Varsinkin työkykyisen oikeus apuun vaikutti suorastaan yhteiskunnalle vaaralliselta. Vuonna 1879 annettiin uusi vaivaishoitoasetus, joka erosi hengeltään voimakkaasti vuoden 1852 asetuksesta.

Asetus korosti jokaisen työhön kykenevän miehen ja naisen velvollisuutta elättää itsensä ja perheensä. Yhteiskunnan velvollisuus ei ollut huolehtia työkykyisten toimeentulosta. Uuden ajattelun mukaan köyhyyden katsottiin olevan omaa syytä. Vaivaishoito jaettiin pakolliseen ja harkinnanvaraiseen hoitoon. Kunta oli velvollinen avustamaan vain alaikäisiä, mielenvikaisia, pitkällistä tautia sairastavia sekä vanhuudenheikkoja, jotka olivat vailla toisen huoltovelvollisuutta.

Työkykyisten avustaminen oli kuntien omassa harkinnassa. Heille apua sai antaa vain työtä vastaan. Työtä eli sen ajan osallistavaa sosiaaliturvaa järjestettiin “vuokraamalla” köyhiä ja vaivaisia yksityisille työvoimaksi. Kysyntä oli kova työvoimaa vaativassa maatalousyhteiskunnassa ja palkattomat työntekijät kiinnostivat, siitä kertoo taulukon yksityisille vuokrattujen suuri määrä.

Käytännössä ihmiset myytiin vuosittain huutokaupassa ja kunnalta vähiten elatusrahaa pyytänyt sai itselleen huutolaisen työntekijäksi. Historiasta opimme jälleen kerran, että emme opi historiasta mitään.

Kuntouttava työtoiminta aloitti uudelleen palkattoman työvoiman käytön ja kohta toimintaa laajennetaan velvoittamalla kaikki köyhät työttömät tekemään työtä sosiaalietuuden vastineeksi. Koska yhteiskunta elättää köyhät, niin se katsoo myös omistavansa heidät ja voivansa sijoittaa heidät minne haluaa. Ainoa ero on se, että enää ei huutolaisia myydä yksitellen vähiten pyytävälle. Heistä maksetaan tällä hetkellä työnantajalle 10.09 euroa päivässä eikä työnantajalla ole edes elatusvelvoillisuutta. Elatuksen katsotaan hoituvan työntekijän saamalla työmarkkinatuella ja yhdeksän euron päiväkorvauksella.

Ja nykyisin ei tietenkään puhuta huutolaisuudesta, vaan työllistämistoimenpiteistä.