Kansa vaatii kuria

– Suomesta on kehitetty ihan nössö maa. Kuolemantuomiot pitää ottaa käyttöön henkirikosten tekijöille. Kuolema kuolemasta pitää henkirikokset kurissa.

Tämä ihan satunnaisesti poimittu kommentti eilisen Ajankohtaisen kakkosen tuomioillan Fb-sivulta kuvaa hyvin rangaistuksista käytävää kansalaiskeskustelua.

Kun kansan syvät rivit keskustelevat tuomioistuimissa annettavista rangaistuksista, niin se tapahtuu aina tunne edellä. Keskustelijoilla ei tavallisesti ole mitään tietoa oikeusjärjestelmästä, lainsäädännöstä, rangaistuksista, tuomioistuinkäytännöistä eikä kriminaalipolitiikasta. On vain epämääräinen tunne siitä, että lait ovat liian lieviä, tuomarit lepsuja ja rikollisia noin yleensä ottaen paapotaan.

Kansan pitäisi päästä vähän tappamaan ja mielellään kiduttamaan sitä ennen. Viimeinen rauhanaikainen kuolemantuomio on Suomessa pantu täytäntöön vuonna 1825, mutta jatkuvasti löytyy sen palauttamisen vaatijoita.

Kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat, niin kontrolli kovenee ja rangaistukset ankaroituvat. Tämä kehitys merkitsee sääty-yhteiskunnan paluuta muodossa tai toisessa. Sääty-yhteiskunnassa taloudellinen ja poliittinen valta ovat ohuella yäluokalla. Vallan siellä pysyminen varmistetaan ankarilla rangaistuksilla kaikissa rikoksissa. Vain tiukasti kontrolloitu ja ankarilla rangaistuksilla peloteltu kansa tottelee vähemmistöä. Näin totesi oikeushistorian professori Heikki Ylikangas jo 80-luvulla.

Historia todistaa tämän oikeaksi.

Nuijasodan jälkeen 1600-luvun alussa Ruotsiin rakennettiin nopeasti pieneen aateliin nojautuva kuningasvalta. Uskollista aatelia palkittiin maaomaisuuksilla ja viroilla, mutta kansa pidettiin kurissa ankaralla isäntävallalla. Siinä mentiin niin pitkälle, että toissijaiseksi oikeuslähteeksi otettiin vuonna 1609 Vanhan Testamentin Mooseksen laki. Kun maan laista ei löytynyt sopivaa rangaistusta, niin nojauduttiin suoraan Raamattuun. Menettely oli ihan konkreettinen, sillä kuolemantuomio voitiin määrätä yli sadasta eri rikoksesta. Näin myös tehtiin ja tuomiot pantiin täytäntöön.

Kansan kahtiajaon mukana kontrollin tarve lisääntyy. Tätä ei koskaan sanota ääneen eikä edes toteuteta huomiota herättävällä tavalla. Kontrollia kiristetään siten, että se on helppo hyväksyä. Kansahan jo nyt suorastaan vaatii oman kontrollinsa kiristämistä.

Rangaistusten ankaroittaminen aloitetaan aina niistä rikoksista, joita ns. yleinen oikeustaju pitää erityisen tuomittavina. Henkirikokset ja raiskaukset ovat perinteisesti olleet sellaisia, joten niistä on aina hyvä aloittaa. Kun yleinen mielipide on saatu hyväksymään ankarammat rangaistukset, niin sitten onkin helppo siirtyä omaisuusrikoksista annettavien rangaistusten koventamiseen ja erityisesti kaikkein heikoimmin pärjäävän kansanosan kaikinpuoliseen kontrolliin.

Jo nyt vaaditaan kerjäämisen kriminalisointia ja pitäaikaistyöttömiä sijoitetaan rutiininomaisesti palkattomiin pakkotöihin kuntouttavan työtoiminnan nimellä. Tämän sanotaan olevan heidän omaksi parhaakseen ja yleinen mielipide hyväksyy menettelyn korvaansa lotkauttamatta tai peräti hurraten.

Tämä ei välttämättä ole tietoinen mekanismi, mutta se toistuu aina tulo- ja varallisuuserojen kasvaessa. Kansa vaatii kuria ja tulevaisuudessa kontrolli kohdistuu entistä enemmän myös niihin kurin vaatijoihin, jotka nyt kuvittelevat olevansa sen ulottumattomissa.

Sehän koskee aina vain niitä muita, ei minua.