Mennyt meissä

Nuijasodan jälkeen 1600-luvun alussa Ruotsiin rakennettiin nopeasti pieneen aateliin nojautuva kuningasvalta. Uskollista aatelia palkittiin maaomaisuuksilla ja viroilla, mutta kansa pidettiin kurissa ankaralla isäntävallalla. Siinä mentiin niin pitkälle, että toissijaiseksi oikeuslähteeksi otettiin vuonna 1609 Vanhan Testamentin Mooseksen laki. Kun maan laista ei löytynyt sopivaa rangaistusta, niin nojauduttiin suoraan Raamattuun. Menettely oli ihan konkreettinen, sillä kuolemantuomio voitiin määrätä yli sadasta eri rikoksesta. Näin myös tehtiin ja tuomiot pantiin täytäntöön.

Logiikka oli aukoton. Kuninkaan valta oli lähtöisin Jumalalta ja samanlainen päättelyketju ulottui läpi yhteiskunnan. Kirkon valta oli myös lähtöisin suoraan Jumalalta, mutta virkamiesten valta oli kuninkaan tai kirkon omille alaisilleen välittämää Jumalan valtaa. Samalla tavalla myös perheenpään valta tuli tätä ketjua myöten ja pohjautui välikäsien kautta Jumalan säätämään järjestykseen. Isäntää vastaan rikkova rikkoi kuningasta ja Jumalaa vastaan. Lakia rikkova rikkoi viime kädessä Jumalan valtaa vastaan ja jos teko jäi rankaisematta tai rangaistus oli liian lievä, niin Jumala kosti koko kansakunnalle sodalla ja nälänhädällä.

Näin kansa pidettiin kurissa 1600-luvun alussa ja se oli oikeastaan helppoa. Siihen aikaan uskottiin yleisesti Jumalan kostoon, joten kansa suorastaan vaati ankaria rangaistuksia. Lisäksi rangaistusten täytäntöönpano oli kansanhuvia, jolla oli opettavainen tarkoitus. Näin käy jokaiselle isäntää, kuningasta ja Jumalaa vastaan rikkovalle.

Pohjimmiltaan äärimmäisen ankarat rangaistukset perustuvat kaikkein alkeellisimpaan eli arkaaiseen oikeuskäsitykseen. Silmä silmästä, hammas hampaasta, kuten jo Hammurabin ja Mooseksen laissa opetetaan. Tarkoitus on tuottaa rikoksentekijälle vähintään saman verran käsimystä kuin hän itse on aiheuttanut toiselle ja mielellään vielä enemmän. Tätä perusteltiin alkujaan juuri Jumalan koston välttämisellä, vaikka kyse on vain ihmismielen alhaisimmasta halusta kostaa ja katsella toisen kärsimystä.

Ei tämä ajattelu ole mihinkään kadonnut. Sen näkee helposti vaikkapa vain lukemalla joidenkin kansanedustajien Facebookissa aloittamia keskusteluketjuja. Sinne pölähtää hetkessä kymmenittäin kostonhimoisia kansalaisia, joiden suurin ilo tuntuu olevan mässäillä ajatuksella mahdollisimman ankarista ja julmista rangaistuksista. Ei ole kansanedustajille kunniaksi, että he ratsastavat tällaisella julman populismin aallolla. Kansansuosiota sillä tietysti saa, mutta samalla ruokitaan pelkkää raakaa kostonhimoa ilman ajatusrakennelman koossa pitävää logiikkaa.

Se puuttuva logiikka on koston ja raakuuden motiivi. Ennen se oli Jumalan tahdon noudattaminen ja koko kansakuntaa kohtaavan koston välttäminen, mutta nykysin on kyse vain pelkästä raakuudesta ilman mitään yhteiskunnallista viestiä. Hyvin usein nämä julmia rangaistuksia vaativat ovat juuri niitä samoja ihmisiä, jotka toisessa ketjussa kauhistelevat vaikkapa kivitys- ja mestaustuomioita. He eivät huomaa olevansa täsmälleen samanlaisia kuin kauhistelemansa pyövelit.

Tässä ajattelussa piillee myös historian opettama vaara. Professori Heikki Ylikangas sanoi jo 80-luvulla, että kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat, niin yhteiskunnan kontrolli kovenee ja rangaistukset ankaroituvat. Tästä on selkeänä esimerkkinä juuri tuo 1600-luvun alun oikeuskäytäntö. Tulo- ja varallisuuserot kasvoivat huikeasti ja luotiin vahvaa kuningasvaltaa. Valtarakenteen pönkittämiseksi rangaistuksia ankaroitettiin kautta linjan ja kansa pidettiin kurissa.

Miettikääpä tätä, kun seuraavan kerran tunnette halua kiduttaa ja tappaa rikollisia, karkottaa heitä Siperiaan tai kivittää, mestata ja kuohita heitä julkisesti. Luotte puheillanne pohjaa yhteiskunnallisen kontrollin kiristämiselle ja nykyajan poliittisen ja taloudellisen aatelin vallan pönkittämiselle.

Jutun otsikko muuten on erään Heikki Ylikankaan kirjan nimi. Suosittelen lukemaan.