Dublinia rautalangasta

Suuri joukko ihmisiä pyrkii väittelemään kaikilla mahdollisilla netin palstoilla turvapaikkahakemusten käsittelyä koskevasta Dublin-asetuksesta. Väittelynhaluisia yhdistää yleensä se, että he ovat lukeneet vain asetuksen vääriä tulkintoja ja jättäneet sen asetuksen lukematta. Nyt kertomani on kerrottu jo aiemminkin ja laitan loppuun linkkejä. Ns. maahanmuuttokriittisten tapaan olen kuitenkin sitä mieltä, että näistä asioista on puhuttava, joten oikaisen tavallisimpia väärinkäsityksiä ensin ihan omin sanoin.

Tavallisin virhe on väittää, että Dublin-asetus velvoittaisi turvapaikanhakijan ilmoittautumaan sen sopimusmaan viranomaisille, johon hän ensimmäiseksi saapuu.  Ei velvoita. Kansainväliset sopimukset velvoittavat vain sopimusmaita ja niiden viranomaisia. Sopimuksilla määritellään eri maiden viranomaisten välinen vastuunjako ja toimivalta, mutta kansallisesta lainsäädännöstä poiketen sopimukset eivät aseta yksittäisille ihmisille mitään velvollisuuksia.

Jos henkilö ei ilmoittaudu sen ensimmäisen maan viranomaisille, niin hän voi matkustaa vaikka halki Euroopan ja pyytää turvapaikkaa missä tahansa. Schengen-alueella ei rajavalvontaa ole, joten matkustusasiakirjoja ei tutkita. Dublin III-asetuksen mukaan hakemuksen käsittelystä vastaa se ensimmäinen jäsenvaltio, jossa pakolaisen sormenjäljet on tallennettu tai jossa hän on jättänyt turvapaikkahakemuksen.

Sen maan viranomaisten tehtävänä sitten on selvittää mitä reittiä hän on tullut ja kuuluuko hänen hakemuksensa käsitteleminen mahdollisesti jollekin toiselle maalle. Jos jäsenvaltio katsoo asian kuuluvan toisen maan viranomaisille, niin se voi pyytää ottamaan hakijan vastaan. Vastaanottopyynnön yhteydessä on tarkasti esitettävä ne aihetodisteet, joiden perusteella valvollisuus käsitellä hakemus kuuluu mulle maalle kuin sille, jossa hakija on. Koko vastaanottopyynnön käsittelyn ajan hakijalla on oikeus oleskella maassa.

Ruotsista Tornioon tulevaa ja siellä turvapaikkaa hakevaa ei voida palauttaa rajalta tutkimatta minkä maan viranomaisille hakemuksen käsittely kuuluu.

Se ensimmäinen maa ei siis ole kategorisesti vastuussa hakemuksen käsittelystä. Lisäksi pitää muistaa, että Dublin-asetus määrittelee yhdeksi selkeäksi tavoitteekseen perheiden yhdistämisen. Perhesuhteet ja perheenjäsenten mahdolliset sijainnit eri maissa määrittelevät hakemuksen käsittelystä vastaavan maan.

Laitetaan vielä ne perusperiaatteet, jotka määrittelevät mille valtiolle hakemuksen käsittely kuuluu. Se kuuluu sille jäsenvaltiolle:

• Jossa ihmisellä on jo laillisesti oleskelevia perheenjäseniä.
• Joka on myöntänyt hakijalle oleskeluluvan tai viisumin.
• Jonka kautta hakija on tullut maahan kolmannesta maasta. (Kolmannen maan kansalaisella tarkoitetaan muun kuin EU-valtioiden tai näihin rinnastettavien valtioiden kansalaisia.)
  
• Jossa hakija on aikaisemmin hakenut turvapaikkaa.
• Jossa hakija on viettänyt yli 5 kuukautta eikä tulomaata kyetä osoittamaan.
• Jossa hakija on viimeksi asunut, jos hän on asunut vähintään viiden kuukauden jaksoja useissa jäsenvaltioissa.
  

Jos palautus ei onnistu tai palautusta  ensimmäiseen maahan ei saa tehdä,  niin vastuu siirtyy taas sille maalle, jossa hakemus on tehty. Näin on vaikkapa silloin, jos sen ensimmäisen maan vastaanotto-olosuhteissa on puutteita.

Kuten huomaatte, niin jo näin pikainen katsaus romuttaa täysin ne höpöpuheet, joita vaikkapa Timo Soini ja Jussi Halla-aho ovat ihmisten päihin iskostaneet. Kun seuraavan kerran joku poliitikko vaatii pakolaisia palautettavaksi siihen maahan, jonka kamaralle he ovat ensimmäiseksi astuneet, niin voitte todeta hänenkin puhuvan höpöjä.

Sitten niitä lupaamiani linkkejä. Itse sopimus löytyy täältä.

Aiheesta on Reija Härkönen kirjoittanut lyhyen kansantajuisesti.

Jori Eskolin on käsitellyt aihetta seikkaperäisemmin ja hänen tekstinsä löytyvät täältä ja täältä.