Tunne ja tosiasiat

Valtuustolla on oikeus tehdä tyhmiäkin päätöksiä!

Näin lopetti Maaningan kunnanvaltuuston puheenjohtaja, kunnallisneuvos Matti A. Mykkänen kiivaana käyneen keskustelun liikuntatalon rakentamisesta joskus 80-luvun alkupuolella. Nuorena kunnankamreerina ajattelin silloin, että taisinpa juuri kuulla syvällisen viisauden kunnallishallinnon olemuksesta.

Myöhemmin olen muistellut näitä sanoja usein. Valtuustolla tosiaan on oikeus tehdä jonkun mielestä viisaita ja jonkun toisen mielestä tyhmiä päätöksiä, kunhan ne tehdään laillisesti ja tosiasioihin perustuen. Kun tosiasiat ovat kaikkien tiedossa, niin niiden pohjalta sitten jokainen päättäjä miettii onko päätös viisas vai tyhmä.

Helsingin päättäjät ovat nyt samanlaisessa tilanteessa kuin maaninkalaiset aikoinaan, mutta tietenkin rahallisesti Guggenheimista päättäminen on ihan toista luokkaa. Periaate on kuitenkin sama. Tosiasiat pitää olla tiedossa ja niiden pohjalta sitten mietitään päätöksen järkevyyttä.

Niitä tosiasioita tippui eilen kiivaaseen tahtiin. Kokoomuksen Wille Rydman teki hyvän analyysin ja oikeastaan käänsi apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljasen esityksen selkokielelle. Rydman löysi esityksestä paljon sellaista, joka kyllä on siellä sanottu, mutta jonka löytää vain erittäin tarkasti lukemalla. Hänen havaintonsa ovat kootusti tässä uutisessa.

Faktaa siis on, että kaupunki sitoutuu tässä vaiheessa rakennuskustannuksiin 80 miljoonalla eurolla. Sen lisäksi kaupungin on tarkoitus taata enintään 35, 5 miljoonan euron laina. Tämä otettavaksi aiottu laina on jo valmiiksi laskettu mukaan yksityiseen rahoitukseen, jota sanotaan jo nyt olevan koossa 66 miljoonaa. Yksityistä rahoitusta on siis oikeasti koossa vain 31 miljoonaa. Sen lisäksi on olemassa sitoumuksia vastata tulevasta lainasta.

Jos Guggenheim-tukisäätiö ei kykenekään suoriutumaan ottamastaan lainasta eli jos luvatun yksityisen rahoituksen keräämisessä tulee ongelmia, niin takausvastuussa on Helsingin kaupunki. Joka ottaa taatakseen, ottaa maksaakseen.

Vuokran suuruus on määritetty vastaamaan tulevia lainanhoito- ja lyhennyskuluja. Käytännössä tukisäätiö ei ilmeisesti maksaisi varsinaista vuokraa kaupungille, vaan vuokra menisi tosiasiallisesti vain investointiin otetun lainan maksuun. Ja sen lainan takaa kaupunki.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on linjannut, että Guggenheim tulisi saamaan vuosittain noin 1,3 miljoonaa euroa valtionosuutta käyttökuluihin. Lisäksi hän on kertonut, että nämä valtionosuudet kuuluvat vain hänen toimialaansa eikä hänen tarvitse niistä muun hallituksen kanssa neuvotella.

Näinhän asia on, mutta ne valtionosuudet alkavat realisoitua maksettavaksi vasta museon valmistuttua eli joskus ensi vaalikaudella. Valtionosuudet päätetään vuosittain ja ministeri voi kyllä antaa itseään sitovia lupauksia, mutta ei voi sitoa tulevien opetusministereiden käsiä.

Sitten on tietysti vielä kysymys siitä, onko valtion kokonaan omistamien yhtiöiden lahjoittama raha yksityistä vai julkista rahoitusta. Se on molempia. Yhtiöt toimivat osakelyhtiölain mukaan ja siksi niiden rahat ovat juridisesti yksityistä rahaa. Käytännössä ne kuitekin ovat valtion eli veronmaksajien rahaa.

Siinähän niitä faktoja on noin aluksi. Haluan vielä kerran korostaa, että minulla ei ole asiassa mitään intressiä mihinkään suuntaan. Itse asiassa tämä tapaus herätti minussa taas sen nuoren kunnankamreerin, joka oppi miettimään päätöksenteon kahta osa-aluetta eli tunnetta ja faktoja.

Kun faktat ovat selvillä, niin sitten voi ottaa mukaan myös muut intressit tunteista alkaen.