Leipää jonosta
Kun päähallituspuolueen poliitikko vierailee leipäjonossa ja pitää jonon olemassaoloa häpeänä, niin siitä tietää vaalien olevan lähellä. Näin teki Antti Kaikkonen.
Kun entinen poliitikko ja nykyinen mielipidevaikuttaja puhuu leipäjonosta valinnanvapautena ja merkittävänä sosiaalisena innovaationa, niin siitä tietää hänen menettäneen lopullisesti tuntumansa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Näin teki Mikael Jungner. Hänen teesikokoelmansa on sitä luokkaa, että se pitäisi oikeastaan monistaa ja jakaa jokaiselle leipää jonottavalle.
Monisteen jakamisen jälkeen en suosittele Jungnerille leipäjonossa seisovien kättelemistä. Jungner hyväksyy leipäjonot normaaliksi olotilaksi ja julistaa leipäjonoja aiheuttavan ja ylläpitävän poliitiikan arvostelijat jonottajia syyllistäviksi voivottelijoiksi.
Tällaista voi puhua vain elitisti, joka ei tunne yhtään köyhää. Siinä mielessä arvostan Kaikkosen huolta paljon enemmän, sillä hän ainakin tiedostaa ongelman. Ei sekään paljoa ole hallituspuolueen kansanedustajalle ja keskeiselle vaikuttajalle, mutta ainakaan hän ei sylje ylimielisesti jonottajien silmille.
Annan puheenvuoron muille. Jo eilen illalla Jussi Ojajärvi ruoti Jungnerin teesit kohta kohdalta blogissaan. Maria Ohisalo kertoi Jungnerin Fb-sivulla lyhyesti leipäjonojen ongelmista.
Tuo Ohisalon linkki johtaa mielenkiintoiseen tutkimukseen, jonka soisin Jungnerinkin lukevan. Se löytyy nopeimmin täältä.
Veikka Lahtinen julkaisi kuvan, josta kiireisimmät voivat hahmottaa ongelman syitä.
Leipäjonot tulivat katukuvaan 1990-luvun laman aikaan ja silloin niitä ihan oikeasti hätkähdettiin. Hyvinvointiyhteiskunnan heikkous paljastui niin kammottavalla tavalla, että jonoja pidettiin kansallisena häpeänä. Nyt niihin on totuttu näköjään niin hyvin, että joku näkee ne jo erinomaisena asiana.
Henkilökohtaisesti toivon, että Jungner palauttaisi SDP:n jäsenkirjansa. Hänen puheitaan voi joku vieläkin pitää puolueen virallisen linjan mukaisina.
Lopuksi vielä näkymä 1990-luvun karuuteen. Tapio Piiraisen elokuva Siivoton juttu tehtiin 90-luvun laman aikana ja siitä kannattaa katsoa ainakin ensimmäiset viisi minuuttia. Kuten näkyy, niin mikään ei ole muuttunut. Jungner voi minun puolestani mennä kyselemään kuulumisia Risto Kaskilahden esittämän toimittajan tavoin. Kannattaa kuitenkin laittaa ne lenkkitossut jalkaan.
Olin kylla ihan ihmeissani Jungnerin kirjoituksesta. Tyyli ja suuntahan ei enaa yllata mutta han kylla jotenkin ylitti jopa itsensa tuossa leipajonoylistyksessaan.
Minà en voivottele leipàjonossa olevia, mutta syvàsti hàpeàn ettà niità tarvitaan “sivistyneessà” maassa, jonka vàkiluku on montaa maailman suurkaupunkia pienempi, ja jonka luonnonrikkauksia ja korkeasti koulutettua vàestòà yksi maailman saamattomimmista hallitusjàrjestelmistà pistàà tàysin halvalla. Jos joku hoitaisi oman perheensà talousasiat noin huonosti, niin ero olisi tullut jo aikapàivià.
Joku putoaa viidessàkin miljoonassa aina vàliin, nàin kày kaikkialla, mutta terve yhteiskunta pystyy auttamaan vàliinputoajia kunnioittaen heidàn ihmisyyttààn siinà missà he eivàt itse siihen pysty.
Noin ei vain saa antaa kàydà, sillà kun yhteiskunta antaa vàlinpitàmàttòmyyden màtàpaiseen kasvaa keskuudessaan enenpitkàà kaikki ovat sairaita, ne jotka kàrsivàt ja ne jotka antavat kàrsià.