Kansallinen kestohäpeä
Saatatte muistaa Tapio Piiraisen elokuvan Siivoton juttu. Sen alussa työttömät Rane ja Kokki marssivat arvokkaasti pitkän leipäjonon hännille Narvan marssin tahdissa. Vuosi oli 1997. Jo silloin leipäjonot olivat muodostuneet osaksi arkista katukuvaa, vaikka niiden ilmestyessä muutama vuosi aiemmin niitä pidettiin kansallisena häpeänä.
Sen jälkeen on pidetty monet vaalit, mutta leipäjonojen poistaminen ei ole ollut yhdenkään puolueen asialistalla päällimmäisenä. Aina välillä jonot pääsevät uutisiin, lähinnä silloin, kun niiden vapaaehtoisia järjestäjiä uhkaa toiminnan loppuminen rahoituksen puuttumisen takia. Muistan sellaisenkin tapauksen, kun asukkaat valittivat asuntojensa arvon laskevan leipäjonojen takia.
Aika ajoin jotkut päättäjät huomaavat jonojen olemassaolon. Niin on taas käynyt Helsingissä, kun apulaispormestari Sanna Vesikansa sanoo, etteivät ne ole ihmisrvon mukaisia.
Eivät todellakaan ole, siitä on helppo olla samaa mieltä. Vesikansa peräänkuuluttaa uusia tapoja nostaa ihmisiä ylös jonoista ja ennaltaehkäistä ruoka-avun tarvetta, ja Helsingin Diakonissalaitos haluaa päästä passiivisista jonoista aktiivisiin, osallistujien toimijuutta vahvistaviin yhteisöihin. Uusia ideoita kehitellään työpajoissa.
Varmasti hyvää tarkoittava ajatus, mutta tällainen puuhastelu kertoo antautumisesta asian edessä. Köyhyys ja leipäjonot otetaan ylhäältä annettuna asiana, ja ilmeisesti ainoa tavoite on saada jonot siirtymään ulkoa sisätiloihin. Edistystähän sekin on, varsinkin pakkasilla. Samalla jonot saadaan pois rumentamasta katukuvaa.
En oikein uskalla ajatella mitä tarkoitetaan siirtymisellä passiivisista jonoista osallistujien aktiivisuutta vahvistaviin toimiin, sillä tällainen puhe poikii äkkiä ehdotuksia työn tekemisestä jonotettua leipää vastaan. Vaikka tätä ei tarkoitettaisikaan, niin joku ehdottaa sitä varmasti. Että voisihan sitä siinä jonottaessaan vaikka siivoilla tupakantumppeja ja koiranpaskoja, ei olisi liikaa vaadittu.
Siinä vaiheessa käy kuten elokuvassa kävi, eli alkaa tappelu, ja leipämellakasta saadaan mojova uutinen.
Minulla on parempi idea. Ruvetaan noudattamaan Suomen perustuslakia, sillä sen mukaan leipäjonoja ei saisi olla olemassa. Perustuslain 19 § sanoo näin:
Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.
Lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana sekä lapsen syntymän ja huoltajan menetyksen perusteella.
Jokainen leipäjonon asiakas todistaa pelkällä läsnäolollaan, että perustuslain takaama oikeus välttämättömään toimeentuloon ei toteudu. Näin on ollut jo 1990-luvulta lähtien, mutta koko ajan perusturvaa on leikattu entisestään. Leikkaukset ovat euromääräisesti vähäisiä tai pelkkiä indeksijäädytyksiä, mutta leipäjonon asiakkaalle jokainen sentti on tarpeen.
Miten tätä perustuslain kohtaa sitten noudatetaan? Se vasta helppoa onkin. Nostetaan perusturvan viimeisijaista muotoa eli toimeentulotukea inhimilliselle tasolle eli sen verran, että jokainen saa ostettua ruokaa. Suomi on saanut Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitealta useita huomautuksia tuen liian alhaisesta tasosta, mutta vastauksissa vain selitellään liirumlaarumia sosiaalituen muodostumisesta erilaisista tekijöistä. Ei asia selittelemällä muutu, siitä kertovat leipäjonot jo pelkällä olemassaolollaan.
Ehkä nämä leipäjonot pitäisi siirtää eduskuntalon eteen. Se voisi lisätä sitä kaivattua aktiivisuutta. Ei jonottajiin, sillä heitä kiusataan jo muutenkin tarpeeksi. Päättäjiä tarkoitan.
”’Ehkä nämä leipäjonot pitäisi siirtää eduskuntalon eteen. Se voisi lisätä sitä kaivattua aktiivisuutta. Ei jonottajiin, sillä heitä kiusataan jo muutenkin tarpeeksi. Päättäjiä tarkoitan.”’
Tiedä sitten, voiko tuohon päättäjien aktiivisuuteen luottaa. Voi johtaa työttömien lisäkiusaamiseen. Tulee vain mieleen se, kun eduskuntatalon edessä sijainneet makasiinit ja köyhien aktiivinen toiminta niissä ärsyttivät jotakuta kansanedustajaa (jätettäköön nimi mainitsematta, mutta kyse oli kykypuolueen edustajasta). Miten kävikään makasiineille.
Helsingin osalta asian pitäisi olla helposti ratkaistavissa. Helsinkihän on rikas kaupunki ja siellä paljon tekemätöntä työtä. Sen sijaan, että tarjotaan palkatonta työtä, tarjottaisiin työkykyisille riittävän suuruisella PALKALLA työtä ja heille, jotka ovat tykyvyttömiä tai jo ulkopuolella työelämän, kuntalisä riittämättömän tuen tai eläkkeen lisäksi.
Annoin 2 euroa sitä pyytäneelle syrjäytyneelle naisihmiselle joka vakuutti että raha menee ruokaan. Voi luoja kuinka itsetuntoni nousi ja tunsin vähintäänkin pelastaneeni kyseisen naisparan hengen. Kun huuma oli hieman tasaantunut rupesin miettimään.
Olinko joutunut huijauksen kohteeksi, oliko kyseessä valeköyhä joka ovelasti heikkouttani hyödyntäen lyhensi Mersunsa osamaksuerää kahdella eurolla. Ei kenenkään pitäisi ilman omaa tahtoaan joutua kerjäämään rahaa kadulla Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa, eihän? Olisin voinut kävellä ohi, työtön kun olen, ja vakuutellut itselleni ettei yksityistä hyväntekeväisyyttä tarvita, koska kaikki osallistumme tasapuolisesti hyväntekeväisyyteen verotuksen kautta. Että mene hyvä naisihminen, ota käveltysauvasi ja mene töihin siitä katukuvaa rumentamasta.
Mutta kun itse on kohdannut sen todellisuuden, että työtä ei kaikille ole, en voi sulkea silmiäni alati lisääntyvältä köyhyydeltä yhteiskunnassa. Vielä muutama vuosi sitten olisin ehkä kävellyt ohi kiireisen näköisenä ja vaivaantuneena. Olisin ehkä saattanut ajatella kuin keskiverto kokoomuslainen, että köyhyys on oma valinta, vaan en ajattele enää. Siperia opettaa ja sen voin omasta empiirisestä kokemuksestani kertoa, että köyhyys on paljon muutakin kuin puutetta rahasta. Että köyhyys on astetta vakavampi ongelma, eikä siltä saa sulkea silmiä, piilottaa leipäjonoja ja väittää että yhteiskunnassa kaikki hyvin…
En ole aivan varma mikä kaikki tässä oli sarkasmia, mutta jatketaan hieman pohdintaa.
Miksi rahan pitää mennä ruokaan? Minäkin annan silloin tällöin kympin tai kaksi, joskus viisi, enkä milloinkaan kysy mihin raha menee. Se voi mennä tupakkaan tai viinaan, ja saa minun puolestani mennäkin. Vai onko niin, että minä suht varakkaana ja työpaikkani toistaiseksi säilyttäneenä olen saanut oikeutuksen ja luvan moralisoida köyhiä ja edellyttää heitä elämään omien valintojeni mukaan? Keneltä lupa on tullut? Tuskin ainakaan avustuksen kohteelta.
Moni oikeistolainen ajattelee ettei köyhälle saisi antaa mitään rahaa. Sehän voi kannustaa muitankin kerjäämään ja ryhtymään kodittomaksi. Jos ette usko, niin kannattaa kysyä vaikka työkaverilta. Kahvipöydässä munkkirinkelien ja keksien ääreltä löytyy useita, joiden mielestä rahaa ei pitäisi tästä syystä antaa. He vain peittelevät sen erilaisin sanakääntein kuin minä nyt.
“Joku voi ruveta kerjäläiseksi, jos rahaa saa liian helposti! Ne on niitä samoja, jotka käy leipäjonossa vain huvittelemassa ja harrastamassa sosiaalista kanssakäymista. Suomalainen nyt jonottaa aina, kyllähän ämpäreitäkin jonotetaan, nih!”
Hyvin sanottu moralisoinnista, eiköhän se ole ihmisen oma asia mihin rahansa käyttää.
Itse en yleensä anna rahaa mutta viimeksi kun annoin niin kaveri pyysi paria euroa, kun oli kuulemma kaamea krapula ja piti saada loiventavaa.
Koska itellänikin on joskus ollut krapula niin annoin kympin.
Juu, sarkasmiahan se oli…
Tiedän että liukastelen harmaalla jäällä kun duunaritaustalla ja työttömä loputtomalla ajalla pohdiskelen itselleni liian vaikeita asioita, kuten Homo Economicuksen rooliani. Että miten pitäisi suhtautua pyyteettömään ja vastikkeettomaan sosiaaliturvaan ja satunnaiseen femman vippaamiseen ohikulkevalle syrjäytyneelle.
Onko tosiaan niin, että yhteiskuntamme sortuu omaan mahdottomuuteen jos autamme ihmistä jaloilleen ilman että auttamiseen liittyy mitään sen ihmeellisempää altruismia. Olisiko minun pitänyt vaatia tuota lahjoittamaani kahta euroa vastaan (jonka muuten itsekin sain vastikkeetta) kirjallinen lupaus siitä, että raha menee ruokaan, näin toimii yhteiskunta, näin toimii Sipilän hallitus.
Vai pitäisikö ajatella niin, että 2 euroa menee joka tapauksessa saman tein kiertoon kuten pitääkin ja itse asiassa tekemällä näennäisen laupeudenteon, osallistuin talouteen omalla vaatimattomalla panoksellani, kuten syrjäytynyt tätikin. Tai että voisiko sosiaaliturvaan, työttömyyskorvauksiin ja muuhun ns. vastikkeettomaan rahaan suhtautua ihan puhtaasti rationaalisena toimintana. Siis että tuo 2 euroa poikii paljon enemmän yhteistä hyvää kuin mitä sen puhtaasti rahallinen vaihtoarvo oli. Tai jotain…
Niinpä…raha on todellakin vain vaihdannan väline, eräänlainen mittari. Ei rahalla sinänsä mitään arvoa ole. Holveihin säilöttynä se vasta haaskuun meneekin…
https://yle.fi/uutiset/3-8942121