Kaksi todellisuutta

Suomi elää kahdessa eri todellisuudessa, joita näyttää olevan mahdotonta saada kohtaamaan. Päin vastoin ne etääntyvät toisistaan kiihtyvällä vauhdilla. Toisessa todellisuudessa maan hallitus paukuttelee henkseleitään ja rehvastelee nostaneensa Suomen suosta. Työllisyys kasvaa, uusia yrityksiä syntyy ja bruttokansantuote nousee kohisten. Näin pelastetaan hyvinvointiyhteiskunta, mutta valitettavasti jakovaraa ei ole.

En viitsi kertoa tästä todellisuudesta enempää, sillä sehän lyödään jokaisen silmille päivittäin uutisissa. Kerron siitä toisesta todellisuudesta, jota päättäjämme eivät suostu näkemään. Rajaa todellisuuksien välille vetää kuvaavasti Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi antamalla asiasta tietämättömien ymmärtää, että julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta on 57,1 prosenttia. Ja juuri näin sen ymmärtää ainakin kristillisten puoluesihteeri Asmo Maanselkä.

Tämä väitehän on moneen kertaan todettu vääräksi, ja Julkisen sanan neuvosto on antanut väitteen esittämisestä langettavan päätöksen jo vuonna 2014. Osuus bruttokansantuotteesta on ihan eri asia kuin suhde bruttokansantuotteeseen. Oikeasti julkisen sektorin osuus on 21 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Näin vedetään rajaa siihen toiseen todellisuuteen, siihen, jossa sairaat, vanhukset, työttömät ja muut yhteisestä hyvästä syrjään heitetyt elävät. Heidän määränsä kasvaa koko ajan.

Siinä todellisuudessa kotihoidossa oleva vanhus makaa kuolleena kotonaan viikkokausia. Sitä ennen hän voi joutua makaamaan omissa ulosteissaan puolikin vuotta, koska laitoshoitoa purettaessa luvattu kotipalvelun ja kotihoidon resurssien riittävyys ei koskaan toteutunut. Kun asunto menee täysin asumiskelvottomaksi, niin paikalle kutsutaan kuntouttavan työtoiminnan siivouspartio tekemään likainen työ palkatta. Ei ole mitään jakovaraa, koska julkinen sektori syö kaiken, joten työttömät laitetaan palkatta siivoamaan kotihoidon laiminlyöntien jäljet.

Tässä tapauksessa rikotaan ties kuinka monta eri lakia. Vanhusten heitteillejätön kohdalla voidaan aloittaa rikoslaista, ja kuntouttavan työtoiminnan siivouspartiot ovat takuulla vastoin palkkatyön korvaamiskieltoa, josta on säädetty kuntouttavasta työtoiminnasta annetussa laissa.

Tämän toisen todellisuuden näkyyvin maamerkki leipäjonot halutaan siivota pois katukuvasta, vaikka oikeastaan ne pitäisi siirtää eduskuntatalon tai presidentinlinnan eteen. Poissa silmistä, poissa mielestä. Siinä samalla ruoka-avun saamisesta voidaan tehdä vastikkeellista, kuten nykyisin on tapana. Ei sovi, että leivän jonottajat kertovat pelkällä olemassaolollaan köyhyydestä. Ei sovi, että leivän jonottajat saavat leipää tekemättä sen eteen jotain hyödyllistä. Olen aiemmin epäillyt, että kohta jonottajat varmaan laitetaan siivoamaan tupakantumppeja ja koiranpaskoja, mutta olin väärässä. Heistä tehdäänkin näkymättömiä, ja näkymättömissä heille voidaan tehdä mitä vain.

Kohta joku keksii, että hehän oikeastaan voivat hoitaa kotipalvelun tehtäviä palkatta, niin köyhät auttavat toisiaan. Silloin rikkailla olisi hyvä olla, ja he voisivat keskittyä vaikkapa perustamaan kansanliikkeitä, joissa korjataan rikki mennyttä politiikkaa keskustelemalla toisten rikkaiden kanssa avoimesti siitä, miten politiikka on rikki ja yhteisöllisyys on kadonnut.

***

EDIT 24.4.2018 klo 15.30
Muutettu toista kappaletta. Romakkaniemen taulukko puhuu suhteesta bruttokansantuotteeseen, mutta ihan odotetusti sen luullaan tarkoittavan samaa kuin osuus bruttokansantuotteesta.

EDIT 24.4.2018 klo 19.15
Lisätty kuva Asmo Maanselän vastauksesta Romakkanimen twiittiin. Kuva sisältyi linkitettyyn Verkkouutisten alkuperäiseen juttuun, mutta poistettiin päivän aikana.