Palveluspakon paluu

Työvoimapolitiikka on viime vuosina muuttunut yhä enemmän työttömien tarkkailun ja rankaisemisen suuntaan. Lähtökohtana on, että jokainen työtön on laiska lusmu, joka lojuu kotisohvalla tukia nauttien. Hänet pitää ajaa sieltä ylös ja patistaa ihan mihin tahansa töihin, mieluiten ilman palkkaa. Jos on pakko, niin sitten maksetaan palkkaa, jolla ei elä. Tätä sanotaan kauniisti aktivoimiseksi.

Tarkkailijana ja rankaisijana eli tuomarina ja pyövelinä toimii TE-toimisto, joka seuraa työttömän elämää herkeämättä. Hänelle soitetaan määräajoin ja tiedustellaan, onko työllistymissuunnitelmaa noudatettu pilkuntarkasti. Hänelle lähetetään työtarjouksiksi naamioituja listauksia avoimista työpaikoista ja velvoitetaan hakemaan niitä karenssin uhalla. Jos työtön lipeää piirunkaan verran suunnitelmasta tai jättää hakematta yhtäkään määrättyä paikkaa, niin häntä rangaistaan karenssilla. Karenssien määrä on jatkuvassa nousussa, kertoo Yle.

Ei riitä, että suunnitelmaa on noudatettava ja jokaista määrättyä työpaikkaa haettava, vaan työssä on myös pysyttävä. Huonostikaan palkatusta työstä ei saa lähteä pois ilman lupaa. Ei varsinkaan silloin, jos tekee työtä täyttääkseen aktiivimallin edellytykset. Silloin ei vaihdeta työpaikkaa edes paremmin palkattuun ilman rangaistusta, kuten kävi tässä Hämeen Sanomien mielipidepalstalla kerrotussa tapauksessa.

Kirjoittaja kysyy ihan aiheellisesti, että pitääkö Suomessa pysyä työssä, joka ei täytä edes lain ehtoja. Vastus on, että näköjään pitää.

Tämä alkaa jo muistuttaa vuosina 1663-1883 voimassa ollutta palveluspakkoa. Jokaisen oli oltava jonkun palveluksessa, jos hän ei ollut itsenäinen yrittäjä tai maanviljelijä. Työtön katsottiin irtolaiseksi ja passitettiin pakkotyölaitokseen tai kehruuhuoneeseen tuomittujen rikollisten joukkoon. Tämä tapahtui ilman oikeudenkäyntiä pelkällä hallinnollisella päätöksellä.

Palveluspakko palaa uudessa muodossa. Enää työtöntä ei viedä pakkotyölaitokseen, vaan häntä kiristetään toimeentulon menetyksellä. Sosiaaliturvan muuttuminen alipalkatuksi työvelvollisuudeksi tapahtuu vähitellen tehdyillä päätöksillä, sillä yhdellä rysäyksellä sitä ei koskaan hyväksyttäisi. Pyrkimys on kuitenkin näkynyt jo vuosia sille, joka on osannut katsoa. Nousukausien aikana työvoimapolitiikan koventamista on perusteltu uhkaavalla työvoimapulalla, ja laskukausien aikana vedotaan rahaan. Työttömien elättäminen nähdään liian kalliiksi. Tähän on helposti saatu mukaan työtä tekevä ja veroja maksava keskiluokka, jolle on hoettu työttömien laiskottelevan heidän verorahoillaan.

Heitä on höynäytetty kaikkein eniten. Todellisena tavoitteena on palkkojen polkeminen mahdollisimman alas, kuten huomaa vaikkapa jatkuvasta työvoimakustannusten suuruudesta toitottamisesta. Palkkojen alentamiseksi on ay-liike ensin ajettava alas, ja sitä varten on propagandaa suollettu vuosikausia. Juuri siihen pyritään jatkuvilla puheilla ay-liikkeen eliitistä, joka eläää leveästi jäsenmaksujen, verovapauden ja yleishyödyllisen liiketoiminnan turvin.

Propaganda on niin räikeää, että ei luulisi sen menevän läpi, mutta kyllä se näkyy menevän. Osa työssäkäyvistä kansalaisista vaahtoaa tuilla leveästi elävistä laiskureista ja rahassa rypevistä ay-pomoista. Nämä vaahtoajat tekevät karhunpalveluksen ennen kaikkea itselleen. Kun työttömiä tulee koko ajan enemmän tekemään työt alipalkattuina osa-aika- ja pätkätöinä tai kokonaan palkattomina kokeilijoina, niin kohta ei enää tarvita vakituisia työntekijöitä.

Tavoitteena on mahdollisimman halpa työvoima, joka on sidottu huonosti palkattuun työhönsä. Olen ennenkin sanonut, että ihanne on syömätön ja sontimaton työläinen, joka otetaan varastosta tarpeeseen ja tarpeen loputtua palautetaan sinne takaisin syyllistettäväksi.