Oikeutta ja sirkushuveja

Oikeudenkäynti on syytetyille yleensä vakava paikka, mutta kun koko poliittisen uransa julkisuudelle ja henkilökohtaiselle performanssille rakentanut kansanedustaja Sebastian Tynkkynen on jo toista kertaa syytettynä kiihotamisesta kansanryhmää vastaan, niin hän tekee oikeudenkäynnistäkin performanssin. Hän on kutsunut somen kautta kannattajiaan seuraamaan oikeudenkäyntiä, hän kerää suosionosoituksia ja hän haluaa lähettää koko oikeuden istunnon suorana sosiaaliseen mediaan. Kun oikeus ei tähän suostu, niin hän huokaisee dramaattisesti.

Hän yrittää jopa järjestää yleisön kädennostoäänestyksen syytteistä kysymällä, pitääkö syyttäjä yleisöä idiootteina. En tiedä syyttäjästä, mutta minä pidän. Tähän oikeudenkäyntiin syytetyn kutsusta saapuneet kannattajat ovat katsoneet liikaa BB-taloa. Oikeudessa oikeutta jakaa tuomioistuin, ei yleisö. Syytetty ei käy keskustelua yleisön kanssa, vaan puhuu vain omalla vuorollaan kohdistaen sanansa oikeudelle. Yleisö istuu hiljaa paikoillaan tai poistuu salista. Oikeudenkäynnin julkisuus ei tarkoita vuorovaikutusta.

Tämä oikeudenkäynti kuvastaa ikävän hyvin populismin suosiota. Politiikkaan siirtynyt julkkis ei piittaa mistään muusta kuin omasta näkyvyydestään, joten hän tekee oikeudenkäynnistäkin oman esityksensä, jonka päähenkilö on hän itse. Asiaa hänellä ei varsinaisesti ole koskaan, eivätkä asiakysymykset häntä sanottavasti edes kiinnosta. Häntä kiinnostaa vain oma minä ja oma uhriutuminen milloin mistäkin. Mikään ei ole niin helppoa kuin saada julkisuutta teeskentelemällä ymmärtämättömyyttä lain säännöksista ja rikkoa niitä toistuvasti ja tahallisesti. Tynkkynen on jo kerran tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, ja tämän jutun jälkeen tulossa on vielä yksi.

Itse hän väittää, että kyse on sananvapaudesta. Niin onkin, mutta hän ei ole ymmärtänyt sananvapauden tuovan myös vastuun sanomisista. Perustuslain takaama sananvapaus tarkoittaa sitä, että kuka tahansa saa sanoa ihan mitä tahansa kenenkään ennalta estämättä, mutta seuraukset tulevat sitten jälkikäteen. Laissa ei ole määritelty sananvapauden rajoja, mutta sanoista vastaamisen rajat on. Niinpä siellä on säädetty rangaistavaksi kaikenlaista, josta lakia säätämään valitun kansanedustajan kannattaisi ottaa selvää. Jos ne rajat eivät miellytä, niin kansanedustajan pitää pyrkiä muuttamaan lakia parlamentaarisin keinoin. Syytetyksi hankkiutuminen ja uhriksi tekeytyminen tehoavat ehkä BB-yleisöön, mutta eivät sovi kansanedustajan arvolle.

Sanokaan vaikka vanhaksi jääräksi, mutta tällaista vanhaa juristia tympii, kun oikeudenkäynnistä yritetään tehdä sirkusnäytös ja oman poliittisen uran tukipilari.