Mutta entä kommunismi?

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi, mutta entä kommunismi?

Sosiaalisessa mediassa neuvotaan osallistumaan mihin tahansa fasismia koskevaan keskusteluun ottamalla lähin kirja, valitsemalla mikä tahansa lause ja liittämällä sen perään kommunismia koskeva kysymys. Tämä leikki on seurausta siitä keskustelusta, joka virisi perussuomalaisten nuorisojärjestön varapuheenjohtaja Toni Jalosen tunnustauduttua fasistiksi.

Siitä lähtien joka ikiseen asiaa koskevaan keskusteluun on tullut läjäpäin vaatimuksia tuomita myös kommunismi. Toista ei kuulemma voi tuomita, jos ei tuomitse myös toista. Sen lisäksi pitäisi tuomita paljon muutakin suomettumisen ajasta ja Urho Kekkosesta alkaen, sillä kommunismiin nekin liittyivät. Lisäksi kaikkea tätä pitäisi jokaisen fasismin tuomitsevan pyytää anteeksi. Anteeksi pitäisi yleensäkin pyytää kaikkien muiden paitsi Pirkka-Pekka Peteliuksen, joka ei saa pyytää anteeksi vanhoja, saamelaisia loukkaavia sketsejään.

Näin kukkii whataboutismi, jolla pyritään siirtämään keskustelun maalitolppia. Puhutaan natsi- ja fasistikortista, ja ihan samalla tavalla puhutaan myös kommunistikortista. Koko keskustelu ajautuu nopeasti keskusteluksi keskustelusta, ja kohta kukaan ei enää muista, mistä alkujaan oli puhe. Juuri se on näiden maalitolppien siirtelijöiden tarkoituskin.

Jostain syystä perussuomalaiset ovat juuri Jalosen ilmoituksen jälkeen ruvenneet näkemään kommunismia kaikkialla. Laura Huhtasaari sanoi kokoomuksenkin olevan kommunistinen puolue, ja Jani Mäkelä näkee kommunismia jopa ranskan kielessä.

Epäilen tämän kommunismijahdin johtuvan siitä, että tulevana viikonloppuna katsotaan Jussi Halla-ahon johtajankyvyt. Perussuomalaiset nuoret ovat oireilleet jo kauan etnonationalismia ja fasismia, ja nyt Halla-ahon on tarkoitus panna nuorisojärjestö kuriin. Tätä varten tarvitaan sääntömuutos, jonka jälkeen nuorisojärjestön jäsenen on oltava myös puolueen jäsen. Kapinahenkeä tätä vastaan tuntuu nuorissa olevan paljon, joten nuorisojärjestö voi hajota kahtia. Se taas osoittaisi Halla-ahon olevan heikko johtaja, ja sehän ei sovi puolueelle, joka muistuttaa enemmän johtajan ympärille kerääntynyttä kansanliikettä kuin poliittista puoluetta.

Siksi tätä leimakirvestä heilutetaan ja korttipeliä pelataan. Sinänsä harmillista, että osa mediaakin on lähtenyt tähän peliin mukaan ja ruvennut etsimään tuomittavaa “molemmista osapuolista”. Minä taas muistan liiankin hyvin ne vuodet, kun media ei ollut huomaavinaan äärioikeiston nousua. Avoimesti natsijärjestöksi tunnustautuvasta Pohjoismaisesta Vastarintaliikkeestä puhuttiin vuosikausia kansallismielisenä, ja Soldiers of Odinia sanotaan sellaiseksi joskus vieläkin. Media vältteli viimeiseen asti puhumista natseista ja fasisteista. Nyt kun niistä on pakko puhua, niin tietenkin pitää löytää myös se toinen ääripää.

En viitsi aloittaa taas sitä turhaa keskustelua olemattomista ääripäistä, sillä se on käyty monta kertaa. Omasta puolestani tuomitsen heti kommunismin ja stalinismin, jotta ei tule sanomista. Jatkakaa te niiden kommunistien etsimistä, ja ohjeeksi annan vielä Mauri Kunnaksen sarjakuvan Nyrok City kauhistelun vuodelta 1984:

Koska meillä on todistettavasti fasismia, niin on pakko olla myös kauheaa kommunismia.