Mikä on vaihtoehto?

EU-huippukokouksen päätökset ovat puhuttaneet niin poliitikkoja kuin kansalaisiakin, ja kommentoinnissa on odotetusti kaksi päälinjaa: meni joko hyvin tai huonosti. Tämä jyrkkä kahtiajako näkyy erityisesti kansalaisten mielipiteissä, mutta ei se ole vieras mediallekaan. Yritän nyt kertoa sen, mitä asiasta olen itse ymmärtänyt.

Tosiasia on, että koko Eurooppa on koronan takia suurissa talousvaikeuksissa, ja jotain oli tehtävä. Niinpä päädyttiin elvytykseen, jonka yksityiskohdista väännettiin kättä hartaasti. Me olemme EU:n jäsen, eikä se asia hevillä muuksi muutu. Olemme myös yksi EU:n parhaiten menestyviä maita, ja siksi me maksamme enemmän kuin saamme. Olisi tietenkin mukavaa, jos kaikki antaisivat rahaa meille, mutta se nyt vaan ei mene niin. EU on yhteinen talousalue, joten myös elvytys on yhteinen asia.

Koska kyseessä on rahallinen elvytys, niin puhutaan rahasta sekä lainan ja avustusten osuudesta paketissa. Komission esityksessä kaksi kolmasosaa olisi muodostunut avustuksista. Nyt niitä on noin puolet. Muun muassa Suomen ansiosta avustusten osuutta kokonaisuudesta alennettiin 110 miljardia euroa. Juuri tätä edellytti myös perustuslakivaliokunta omassa lausunnossaan, joten sen vaatimukset otettiin huomioon.

Suomen vaatimuksesta elpymisvälineeseen tuli selkeä kirjaus kunkin maan enimmäisvastuista. Tämä tarkkarajaisuus on ollut Suomen tärkeimpiä vaatimuksia, ja se toteutui.

Keskeisin kriitiikin aihe on se, että Suomi maksaa enemmän kuin saa. Näin on, kuten on aiemminkin ollut. Olemme nettomaksaja, sillä kuulumme unionin vauraimpiin maihin. Merkittävän nettomaksajan eli Britannian lähtö unionista aiheuttaa budjettiin loven, jonka paikkaamiseksi muiden maiden maksut kasvavat.

On kritisoitu sitä, että Suomi ei ollut osa “nuukaa nelikkoa”. Nämä maat saivat neuvoteltua itselleen jäsenmaksupalautuksia, mutta Suomi teki yhteistyötä Ruotsin, Tanskan, Hollannin ja Itävallan kanssa. Tällä yhteistyöllä onnistuttiin pienentämään avustusten osuutta, ja Suomen maksut pienenivät yli 2 miljardia euroa esitetystä.

Suomi ei vaatinut eikä saanut jäsenmaksupalautuksia. Sen sijaan Suomi sai kansallisen kirjekuoren, jossa maatalous saa 400 miljoonaa euroa ja Itä- ja Pohjois-Suomen harvaanasutut alueet 100 miljoonaa euroa erillistä rahaa. Tämä on enemmän kuin jäsenmaksupalautukset olisivat olleet.

Itseäni kiinnostaa tukien sitominen oikeusvaltioperiaatteeseen, ja siitäkin onnistuttiin sopimaan. EU:n tapaan varsinainen toteuttaminen jää EU-lainsäädännöllä säädettäväksi, mutta periaate on selkeä. Jos jokin maa ei noudata oikeusvaltioperiaatetta vaan ohjaa hallintoa ja lainkäyttöä poliittisin päätöksin, niin tuet voidaan evätä. Tämä päätös kohdistuu tällä hetkellä Puolaan ja Unkariin, joiden toimet ovat herättäneet huolta. Tästä voitte lukea lisää täältä.

Neuvottelujen tulos olisi voinut olla parempi, mutta olisipa voinut olla huonompikin. 27 maan neuvotteluissa yksikään maa ei voi sanella lopputulosta eikä saa kaikkea tavoittelemaansa. Kokonaisuus on aina kompromissi.

Erityisesti kokoomus ja perussuomalaiset ovat arvostelleet voimakkaasti koko lopputulosta. Se on helppoa, sillä kukaan ei tiedä, millaisen sopimuksen Petteri Orpo tai Jussi Halla-aho olisivat pääministerinä saaneet neuvoteltua. Varsinkin perussuomalaisten kritiikin kärkenä on koko EU-jäsenyys, mutta silti puolue ei ole koskaan tehnyt aloitetta EU:sta eroamiseksi. Tuskin tekeekään, sillä ero sotkisi maan talouden ja puolue menettäisi hyvän arvostelun kohteen.

Varsinkin somessa käytävässä kansalaiskeskustelussa minua ärsyttää se, että useimmat kommentoijat eivät tiedä mitä päätettiin tai jos tietävätkin, niin eivät kerro mitä olisi pitänyt päättää ja miten vaatimukset olisi saatu läpi. On helppo sanoa, että olisi pitänyt lyödä nyrkkiä pöytään ja uhata erolla, mutta se olisi kuin Simpauttajan Impan kotoa lähtö. Imppahan uhitteli hänet kotoa pois käskeneelle isälleen, että entäpä jos lähdenkin. Isä ärähti siihen, että onhan se lähdettävä, kun on pakko.