Valikoiden laillista

Eduskunnan kyselytunti on jo kauan ollut pelkkä hallituksen haukkumistunti. Viime torstaina se näytti muuttuvan myös itse asetetuksi tuomioistuimeksi, kun muutamat opposition kansanedustajat tivasivat pääministeri Sanna Marinilta, myöntääkö hän ulkoministeri Pekka Haaviston rikkoneen lakia. Itse asia sai juridisen pisteen jo luottamusäänestyksessä, mutta turpakäräjöinti jatkuu ties kuinka kauan.

Tämä alusta lähtien umpipoliittinen prosessi on naamioitu juridiikaksi, ja siihen johtaneet tapahtumat on jo aikoja sitten unohdettu. Sen mieliin palauttamiseksi kannattaa lukea tämä Yrjö Raution kolumni. Jos teillä on aikaa ja evästä, niin lukekaa myös kaikki asiasta aiemmin kirjoittamani jutut täältä.

Reilu vuosi sitten Haavisto toimi Suomen lain ja Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten mukaisesti saadakseen al-Holin leirillä olevia lapsia ja heidän äitejään Suomeen. Tämä ei miellyttänyt oppositiota, joka järjesti luottamusäänestyksen näistä Haaviston toimista. Haavisto sai eduskunnan enemmistön luottamuksen.

Tämä ei riittänyt, vaan kymmenen opposition kansanedustajaa teki perustuslakivaliokunnalle muistutuksen Haaviston toimista. Jo keväällä perustuslakivaliokunta rajasi selvityksen koskemaan vain sitä, syyllistyikö Haavisto lainvastaiseen menettelyyn määrätessään aloittamaan valmistelun tehtävästä kieltäytyneen virkamiehen siirtämiseksi toisiin tehtäviin. Asiantuntijoiden enemmistön mielestä ei syyllistynyt, vähemmistön mielestä syyllistyi. Tämä ei ole matematiikkaa, vaan valiokunta tekee itse oman päätöksensä. Päätökseksi tuli, että syyllistyi, mutta ei niin, että syytekynnys ylittyisi.

Tämä on monelle ilmeisen vaikeasti ymmärrettävä asia, ja niinpä eduskunnan poliittinen tuomioistuin toimi kuin takavuosien viihdesarja Tabun kyläkäräjät: ”Tuokaahan se syyllinen sisään, niin päästään aloittamaan.”

Unohtui syyttömyysolettama, jonka mukaan jokainen on syytön siihen asti, kunnes hänet on lainvoimaisella tuomiolla todettu syylliseksi. Perustuslakivaliokunta ei ole tuomioistuin, eikä ole eduskuntakaan. Vaikka olisivatkin, niin myös syylliseksi todettu voidaan oikeassa tuomioistuimessa jättää tuomitsematta, jos rikosta on sen haitallisuuteen tai siitä ilmenevään tekijän syyllisyyteen nähden pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä.

Haaviston todettiin rikkoneen lakia, kun hän määräsi aloittamaan valmistelun virkamiehen siirtämiseksi toisiin tehtäviin. Siirtoa ei koskaan toteutettu. Jos määräys aloittaa jonkin asian valmistelu katsottaisiin yleisemminkin lain rikkomiseksi, niin julkinen hallinto olisi liemessä. Kukaan ei uskaltaisi määrätä minkään asian valmistelun aloittamista, sillä aina on mahdollista törmätä valmisteluvaiheessa lainsäädäntöön. Juuri sitä varten valmistelu onkin olemassa, että mahdolliset lainsäädännölliset esteet huomataan ja osataan valita lailliset menettelytavat.

Koko prosessi oli alusta lähtien täysin poliittinen, ja sellaisena se on pelottava esimerkki politiikan ja juridiikan sekoittumisesta. Juridiset argumentit kelpaavat silloin, kun niistä on hyötyä itselle, mutta muulloin ne voidaan sivuuttaa. Tässä auttaa se aina avulias median osa, joka on pitänyt Haaviston tapausta jatkuvasti esillä ja rummuttanut syyllisyyden puolesta.

Kun eduskunta äänesti kansanedustaja Juha Mäenpään (ps) syytesuojan poistamisesta, niin sen poistamista vastaan äänestäneet vetosivat puhtaasti valtiosääntöoikeuteen. Kun asiasta on äänestetty, niin päätös on lopullinen ja asia selvä. Kun Haavisto sai luottamuslauseen, niin sama valtiosääntöoikeus ei kelvannut samoille kansanedustajille, vaan he julistavat yhä edelleen Haaviston syyllisyyttä. Mukaan on vedetty myös sekä moraali että kansan oikeustaju. Näin käy, kun poliitikot tulkitsevat lakia omiin tarkoituksiinsa sopivalla tavalla.

Moraalia ei kannattaisi vaatia muilta, jos sitä ei itseltä löydy, ja jos kansan oikeustajun mukaan mentäisiin, niin maasta loppuisivat lyhtypylväät kesken.