Köyhät keskellämme
Tänään sosiaalisen median uutisvirtaan tunkee jatkuvasti Helsingin kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun päivitys, jossa hän arvelee suurimman osan ruoka-avun saajista jonottavan sitä ihan vain taloudellisista syistä.
Päivitys on herättänyt sellaista epäuskoista raivoa, jota viimeksi muistan nähneeni vuonna 2013. Silloin niinikään kokoomusta edustanut Henri Heikkinen halusi antaa köyhille ympäri korvia. Heikkisestä ei ole sen jälkeen paljon kuulunut, joten en tiedä, loppuiko hänen poliittinen uransa siihen. Ainakin kokoomusnuoria edustaneen Saul Schubakin nousu katkesi, kun hän vuonna 2012 ehdotti lapsilisien poistamista, jotta heikompi aines ei lisääntyisi.
Se oli aikaa, jolloin somessa sanotulla vielä oli seuraamuksia. Silloin kokoomus vielä profiloitui sivistyspuolueeksi, joka ainakin virallisesti oli hyvinvointiyhteiskunnan puolustaja. Sittemmin sekä kokoomus että sosiaalinen media ovat muuttuneet niin, että Otto Meren päivitys unohtuu nopeasti. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että hän on oikeassa. Moni on kuullut varmalta taholta, että ruokajonosta käydään hakemassa kasseja uudenkarhealla Mersulla ja loput jonottajat pistävät rahansa viinaan.
Minä en jaksa enää suuttua tällaisesta tietämättömyydestä ja ylenkatseesta. Meri ei tiedä köyhyydestä mitään eikä luultavasti tunne yhtään köyhää. Hänen ei varmastikaan tarvitse miettiä mistä saisi rahaa ruokaan, vaan hän voi ostaa mitä tarvitsee. Kun on tottunut siihen, niin ei voi ymmärtää, että kaikki eivät pysty tekemään samoin.
Ruokajonot ilmestyivät katukuvaan 1990-luvun laman aikana, eikä yksikään hallitus sen jälkeen ole saanut niitä poistettua. Useimmat eivät ole edes yrittäneet. Sipilän hallitus pahensi tilannetta jäädyttämällä tukien indeksikorotukset neljäksi vuodeksi. Nyt jonot ovat koronan aiheuttaman työttömyyden takia kasvaneet entisestään, ja välillä jaettavakin uhkaa loppua. Suomi on saanut Euroopan neuvostolta useita huomautuksia perusturvan liian alhaisesta tasosta, mutta niillä ei ole ollut mitään merkitystä. Pitkät jonot kiemurtelevat räntäsateessa, ja jos joku oikeasti haluaa jonottaa tuntikausia ihan vain säästääkseen rahaa, niin hän on sairaalloisen nuuka. Saattaahan joukossa joku sellainenkin olla, mutta normaali ihminen ei sitä tee ilman pakkoa.
Suomeksi sanottuna he jonottavat sitä ruokakassia siksi, että heillä ei ole rahaa ruokaan. He ovat köyhiä. Syitä köyhyyteen on yhtä paljon kuin on köyhiäkin, sillä köyhyyteen ei ole säännönmukaista reittiä. On perittyä köyhyyttä, on lapsiperheköyhyyttä, on sairauksia, on työttömyyttä, on liian pieniä eläkkeitä, on päihdeongelmia ja niin edelleen. Jokaisella on oma tarinansa, eivätkä ne tarinat ole miellyttäviä. Siksi houkutus olla kuulematta niitä on suuri. On paljon helpompi todeta, että köyhiä ei oikeastaan ole olemassakaan.
Meri ja hänen laillaan ajattelevat ovat koko ikänsä eläneet ihan eri maailmassa kuin köyhät. Siksi köyhyys on heille täysin vieras asia, ja he selittävät sen itselleen helpoimmalla mahdollisella tavalla. En minä heitä syytä tästä ajattelusta, sillä siihen heillä on oikeus. Yhteiskunnallinen eriarvoistuminen on jo niin pitkällä, että hyväosainen ei enää usko oikeata köyhyyttä olevan olemassakaan.
Se on surullinen ja pelottava asia.
Maailman sivu on nähty, miten ihmisten köyhyys ja kurjuus, ja valtaeliitin välinpitämättömyys johtavat törmäyskurssiin. Onko ne katumellakoita, kaupan ryöstöjä, vai avoimia kapinoita, joissa päitä putoaa. Tämä on kehitystie ja Otto Meri ja muut äärioikeistolaiset menevät tällä raitilla rallatellen.
“Yhteiskunnallinen eriarvoistuminen on jo niin pitkällä, että hyväosainen ei enää usko oikeata köyhyyttä olevan olemassakaan.”
Voiko tuon paremmin päätellä. Sakulla oli nyt sana hallussa.