Leipää ja toimeentulotukea

Köyhyyskeskustelu on viime aikoina jäänyt melko vähäiseksi, vaikka leipäjonot ovat arkea liian monille. Asiaan on jotenkin turruttu, vaikka varsinkin isoissa kaupungeissa jonot kiemurtelevat satojen metrien mittaisina. Myös toimeentulotuesta keskustelu on ollut melko vähäistä sen jälkeen, kun tuen myöntäminen siirrettiin Kelalle vuonna 2017 ja Kela alun sekasorron jälkeen sai päätöksenteon sujumaan paremmin.

Tänään köyhyys näyttää nousevan puheenaiheeksi, kun illan MOT kertoo Kelan tukipäätösten virheistä. En tiedä onko ajankohta sattumaa, mutta samana päivänä maan ehkä tunnetuin ja siteeratuin alan asiantuntija Heikki Hiilamo kertoo Ylen kolumnissaan leipäjonojen paradoksista. Hänen mukaansa leipäjonot eivät poistuisi vaikka tuki kaksinkertaistettaisiin, koska leipää jonotetaan samasta syystä kuin ilmaisia ämpäreitä. Lisäksi ruoka-apu tarjoaa hänen mukaansa helpotusta myös niille, jotka ovat kuluttaneet saadut etuudet esimerkiksi velkojen, riippuvuuksien tai muutoin suurien tarpeiden tai taloustaitojen puutteiden vuoksi. Kyseessä on järkevä keino saada helpotusta taloudelliseen tilanteeseen.

Köyhät ovat siis rationaalisia ja laskelmoivia, ja sosiaalisesta häpeästä puhumisenkin Hiilamo näkee kaksinaismoralismina. Näistä mielipiteistä eivät jonottajat taida ilahtua. Ei siellä leipäjonossa kukaan huvikseen tai ahneuttaan seiso, vaikka tietenkin myös köyhä ajattelee rationaalisesti. Niin kaikki ihmiset tekevät.

Leipäjonot tulivat katukuvaan 1990-luvun laman myötä, ja silloin niitä pidettiin hyvinvointivaltion häpeänä, josta on päästävä nopeasti eroon. Kun lähes 30 vuoden aikana ei ole päästy eikä isommin edes yritetty päästä, niin jonottamista vähätellään köyhien laskelmointina. Ratkaisuksi Hiilamo esittää toimeentulotuen myöntämistä maksuosoituksina, jolloin tuki menisi varmasti ruokaan ja sitä saisivat nekin, jotka eivät häpeän takia seiso jonossa.

Näin se häpeä siirrettäisiin kauppoihin, joissa noukittaisiin köyhän saunaoluet pois ja kassajonossa paheksuttaisiin, että mitä tuo köyhä täällä tietä tukkii, menisi leipäjonoon. Juuri sen häpeällisen leimaamisen takia maksuosoituksista aikoinaan luovuttiin ja tukea ruvettiin myöntämään rahana. Vähän ihmettelen Hiilamon kolumnia, mutta käyhän se köyhyyskeskustelun avauksesta ja tuo totutusta poikkeavan näkökulman.

Toimeentulotuen myöntämisen siirtäminen Kelalle oli aluksi katastrofi. Kelalla oli pari vuotta aikaa valmistautua, mutta silti hakemusten käsittely osoittautui sille aluksi ylivoimaiseksi tehtäväksi. Tuet viivästyivät kuukausia, ja Kela joutui nopeasti rekrytoimaan uusia etuuskäsittelijöitä, joita ei ollut aikaa kouluttaa kunnolla. Seurauksena oli virheitä, jotka ainakaan MOT:n selvityksen mukaan eivät näytä poistuneen.

Kela vakuuttaa kaiken olevan kunnossa ja oikaisuvaatimuksia tulevan hyvin vähän, mutta se ei kyllä todista paljon mitään. Toimeentulotukiasiakkaissa on hyvin paljon sellaisia, jotka eivät edes tunne oikeuksiaan eivätkä huomaa tukilaskelmassa olevia virheitä. Jos huomaavatkin, niin oikaisuvaatimuksen tekemiseen heillä ei riitä jaksamista eikä osaamista. He tyytyvät siihen, mitä saavat.

Suurin ongelma on koko ajan ollut se, että toimeentulotuki on sosiaalityötä, mutta Kelan etuuskäsittelijät eivät ole sosiaalityöntekijöitä, eikä heidän tarvitsekaan olla. He tekevät päätökset kaavamaisesti laskelmien pohjalta, jolloin sosiaalityöhön olennaisesti kuuluva asiakkaan tilanteen kokonaisharkinta jää pois.

Niinpä asiakkaat joutuvat toiselle luukulle hakemaan kunnalta täydentävää toimeentulotukea. Kunnan sosiaalityöntekijät joutuvat ensimmäiseksi tarkistamaan Kelan tekemän laskelman ja mahdollisesti hakemaan siihen oikaisua ennen täydentävän tuen myöntämistä. Kuten MOT toteaa, niin sosiaalityöntekijöistä on tullut asiakkaidensa asianajajia Kelan suuntaan. Tämä aiheuttaa ylimääräistä työtä, johon käytetty aika on pois sosiaalityöstä.

Mutta ihan hyvä, että köyhyydestä taas keskustellaan. Toivottavasti ääneen pääsevät myös kokemusasiantuntijat eli leipäjonossa seisojat ja toimeentulotukipäätöksiä ihmettelevät asiakkaat.