Pitääkö puhua totta?

Meille jokaiselle on lapsena opetettu, että valehteleminen on rumaa ja pitää puhua totta. Aikuisena sitten opimme, että valehdella saa niin paljon kuin kehtaa, kunhan vain ei jää siitä kiinni. Nyt kun yhden puolueen tietty vaalimainos poistettiin katukuvasta harhaanjohtavana ja eettisesti kyseenalaisena, niin puolueen puheenjohtaja sanoi elämästä tulevan mielenkiintoista, jos mainoslauseiden on oltava kirjaimellisesti totta.

En puhu tästä mainoksesta sen enempää, vaan jokainen saa tehdä omat johtopäätöksensä. Sen sijaan rupesin miettimään, miten totta kuntavaalien alla on yleensä puhuttu ja miten on median totuudessa pysymisen laita. Otan pohjaksi Ilta-Sanomien pääkirjoituksen, jossa puhutaan vasemmiston ja oikeiston ideologiataistelun jylläämisestä.

Siinä puhutaan asiallisesti soten leijumisesta kuntavaalien taustalla, maakuntaverotuksesta ja verotuksesta yleensä. Kunpa nämä asiat oikeasti leijuisivatkin kuntavaalien taustalla, mutta eivät ne leiju ainakaan äänestäjäkunnan suurimman osan mielissä. Politiikassa ne varmasti ovat keskeisiä asioita, mutta kansalaisia ne eivät kiinnosta. Olen huomannut, että kun kirjoitan maakuntaverosta ja sotesta, niin se ei seurantatilaston mukaan paljon kiinnosta. Sen sijaan pääministerin aamupala kiinnosti niin paljon, että jouduin sulkemaan kommentoinnin kaikista sitä käsittelevistä jutuistani. En kommenttien määrän, vaan niiden laadun takia.

Se taas johtuu siitä, että kansalle annettiin valmis mielipide. Jo ensimmäisessa jutussaan Iltalehti otsikoi pääministerin maksattavan perheensä aamiaiset verovaroista. Otsikko kuvasi hänet aktiivisena toimijana, vaikka hän noudatti vain vakiintunutta käytäntöä. Nyt kun se käytäntö on todettu vääräksi, niin pääministeri on kommentoinnista päätellen mielletty veronkiertäjäksi ja suorastaan rikolliseksi. Yksikään media ei ole näin väittänyt, mutta näin ihmiset on johdateltu ajattelemaan. Sanotaan nyt vielä kerran, että Verohallitus ei tutki rikoksia, vaan se on vain tehnyt uuden linjauksen epäselväksi osoittautuneeseen asiaan.

Tuossa esimerkiksi ottamassani Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa sanotaan, että pääministeri on vaatinut jopa kunnallisverotuksen progression kiristämistä ja sitä, että pääomaverotuksen tuotosta osa ohjattaisiin kunnille. Tässä ohjattiin lukijoiden ajattelua tiettyyn suuntaan yhdellä ainoalla sanalla ihan samalla tavalla kuin toinen iltapäivälehti teki aamiaiskohun aluksi. Pääministeri ei ole vaatinut mainittuja asioita, vaan on ehdottanut niistä keskustelemista. Virheellisen sanan käyttäminen saa monet ajattelemaan, että nämä kunnallisveron muutokset ovat hallituksen tulevia esityksiä.

Missä kulkee valehtelun raja? Riittääkö yksi harhaanjohtava sana vai pitääkö koko tarinan olla tuulesta temmattu? En minä tiedä. Eduskunnassa on sellainen tapa, että ketään ei syytetä valehtelusta, vaan moititaan muunnellun totuuden puhumisesta. Muunneltua totuutta voi olla yhtä monta eri lajia kuin valehteluakin, ja sillä pyritään ihan samaan. Sen tarkoitus on muokata mieliä ja ohjata ajattelua haluttuun suuntaan.

Kunpa sitä ohjattaisiin oikeasti niihin tärkeisiin asioihin kuten vaikkapa soteen ja maakuntaveroon. Ja kunpa niistä kerrottaisiin pohjatiedoksi faktoja eikä reviteltäisi tuttuun tapaan sillä, mitä joku sanoi ja mitä joku toinen siihen sivalsi. Tätä lienee turha toivoa, sillä kohujen turruttama kansa vaatii lisää kohuja ja valheen poikanen kipaisee avojaloin asialle, kun totuus vasta vetää kenkiä jalkaansa.

Siinä ei lapsuuden opetukset paina, sillä tosiasiat ovat useimmiten vaikeita ja tylsiä.